huomioita

• Päätin että tänä vuonna olen sosiaalisempi kuin viime vuonna. Olen ottanut kunnon alkuspurtin, nyt olen hieman väsynyt olemaan sosiaalinen.
• On hyvä että luonani käy ihmisiä. Huomaan, kuinka piintynyt olen omiin tapoihini ja luulen, että on vain yksi ainoa oikea tapa tehdä asioita (minun). Harmi että jotkut ihmiset joutuvat kokemaan tämän ikävällä tavalla. Ja harmikseni huomaan olevani tässä asiassa samanlainen kuin äitini!
• Lumi on kaunista ja tekee maisemasta kauniin. Mieluummin lunta ja pieni pakkanen kuin musta maa. Lumityöt ovat mukavia, saa liikuntaa ja tulee oltua ulkona.
• Sain kahdelta vieraaltani tuliaiseksi lankoja. Molempien vieraiden kanssa opin uusia asioita. Toiselta opin kutomaan sukat niin, että työ aloitetaan kärjestä. Toisen kanssa opettelimme virkkaamaan isoäidin neliöitä.
• Virkkasin eilen koko päivän hartiahuivia. Tarvitsen huivin, koska huushollissa vetää varsinkin nyt pakkasten tultua ja minun niskani ja selkäni palelevat herkästi. Mummomaista? Olkoon!
• Innostun välillä joistain asioista liikaa niin, että teen sitä täysillä väsymykseen saakka, vaikka vähempikin riittäisi. Niinkuin nyt tällä kertaa tämä sosiaalisuus ja virkkaaminen. 

minkäs teet?

Eläminen sekoittaa ajatuksia. Välillä ahdistaa, toisinaan tuntuu onnelta ja kaikkea noiden väliltä. Onneksi mikään ei ole kiveen hakattua, riittävästi kuitenkin. Luulin elämäni asettuvan rauhallisiin uomiin. En jaksaisi tätä itsensä kanssa hukassa olemista, sitä ollut jo tarpeeksi. Minkäs teet?

sekaisin kotona

Ajettiin 3300 kilometriä. Paljon kauniita maisemia - vuoria, tuntureita, jäämeri. Sielu on vielä matkalla, vaikka olen kotona.

Koti ei tunnu kodilta. Kummallista.

Koko viikon olen saanut käydä Peräläisen viereen nukkumaan, nyt tuntuu kurjalta olla yksin. Niin äkkiä sitä tottuu toisen läheisyyteen.

Kiitos rakas, että otit minut mukaan matkalle.

asennekysymyksiä

Puhuin tänään pitkään puhelimessa ystäväni kanssa siitä, miten erilaiset ajattelutavat vaikuttavat toimintaan ja tunteisiin. Itse olen taipuvainen negatiiviseen ajatteluun sekä murehtimiseen. Kuluneen vuoden aikana olen tietoisesti kouluttanut itseni ajattelemaan, että minulla on vain tämä hetki. Mennyt on jo takana enkä tiedä vielä tulevasta. Murehtimisella pilaan juuri tämän hetken ja teen oloni kovin ikäväksi. Toki ihmisen pitää suunnitella huomista, seuraavaa viikkoa, tulevaisuutta, mutta on turha ajatella, mikä tulevassa voi mennä pieleen. Uskon että ajattelemalla asioista etukäteen negatiivisesti tai positiivisesti, käyttäytyy sen mukaisesti ja lopputulemakin on sen mukainen. Kun olen keskittynyt vain kuhunkin käsillä olevaan hetkeen, näen useimmiten paljon hyviä asioita elämässäni.

Huominen päivä vaikuttaa tänään tarkasteltuna aina erilaiselta kuin se elettynä lopulta on.  Emme mitenkään osaa etukäteen ajatella, mitä kaikkea päivä tuo tullessaan, mitä liittyy kalenterin merkintöihin, ihmisiin joita tapaamme, kauppareissuihin, aivan tavallisiin arkisiin asioihin. Voimme suunnitella vain raamit, mutta eläessä raameihin tulee sisältöä, joka ei useinkaan vastaa sitä, mitä etukäteen kuvittelemme.

Tässä asiassa riittää oppimista loppuelämäksi. Alkusysäys tälle ajattelulle on syntynyt vuosi sitten käymälläni mindfullness-kurssilla.

viikon varrelta

- Taisin niistää tänään aivojakin ulos. Niistäminen tuntui oikean puolen etuhampaiden takana. Päässä on kummallinen olo, mutta minulla ei ole flunssaa. Jostain syystä nenäni on jatkuvasti tukossa. Vanhassa talossa asujalle tulee kaikenlaista pelottavaakin mieleen.

- Olen lopultakin saanut pinottua kaikki klapit. Nyt on polttopuuta kolmeksi talveksi. Kummasti tuollainen pitäisi ja on pakko -juttu vie energiaa. Nyt on vapautunut olo, saan tehdä mitä haluan.

- Parhaasta ystävästäni tuli mummu. Seuraan kaikkea suurella mielenkiinnolla. Vauvan äiti on myös läheinen minulle - olen tuntenut hänet vauvasta saakka.

- Minulle on tullut ikäkriisi.

- Mitä on rakkaus?

Viikonlopun aktiviteetit taisivat olla hieman liikaa. Nyt väsyttää ja paikkoja särkee. Vaikka minun ei periaatteessa tarvitse tehdä eikä jaksaa juuri mitään, niin siitä huolimatta selittelen ja puolustelen asiaa itselleni. Kun piha ja talo vaativat vielä monenlaista työtä, on vaikea antaa itsensä vain olla. On asioita, jotka olin ajatellut tekeväni tänä kesänä/syksynä, kuitenkaan mikään niistä ei ole pakollista. Miten onkaan niin hankalaa olla ajattelematta tekemättömiä töitä? Ei tämä huusholli eikä piha tule koskaan valmiiksi, se on kuitenkin fakta.

elämää tänään

Olen

• taas tuntenut kipuja eri puolilla kroppaa
• miettinyt, onko koko syksy ja talvi samanlaista kipua
• pohtinut elämää kirjoittamalla, puhelimessa parin ystävän kanssa ja illalla vielä sekalaisessa seurakunnassa
• leiponut kasan sämpylöitä ja muutaman korvapuustin
• vitkutellut jälkien siivoamisen kanssa
• nukkunut koiran vieressä sohvalla päiväunet
• levitellyt sateessa pressuja klapien ja lankkujen päälle
• sopinut erään tärkeän asian
• lukenut sanomalehtiä
• opetellut jälleen samaa, tärkeää asiaa: on vain tämä hetki
• miettinyt hetken mitä järkeä on tällaisen luettelon tekemisessä ja jättänyt sen kuitenkin tähän. Ehkä tämäkin kertoo jotain minusta.
• ennen nukkumaanmenoa aion vielä katsoa telkkaria

ikävä

Olimme Peräläisen kanssa päivän Porissa kahdessa paikassa meren rannalla. Minä onneton en älynnyt ottaa uimapukua mukaan, merivesi oli ihanan lämmintä. Kaiken kaikkiaan oli mukava ja leppoisa päivä. Paluumatkalla ajelimme tuttuja maisemia ja ajaessamme kaupungista pois minuun iski suunnaton ikävä Poriin. Kaupunki oli kuitenkin kotini yli 20 vuotta.

Ikävässä ja kaipauksessa on mukana mm. surua siitä, että elämä on vuodessa muuttunut totaalisesti. Tytöt ovat lähteneet omille teilleen, minä olen vaihtanut paikkakuntaa ja elämä on nyt yksinäisen ihmisen elämää. Kamala sanoa, että onneksi on Peräläinen. Ilman häntä en varmaan olisi kestänyt viime talvea täällä. Kamala siksi, että mielestäni ei saisi ripustautua tällä tavalla toiseen ihmiseen. Tosiasia on kuitenkin, että hän on tuonut elämääni paljon hyviä asioita.

Elämäni Porissa nyt ei olisi sen ihmeempää kuin ennenkään. Oli paljon yksinäisyyttä - yksinäisiä polkupyöräajeluita ja kävelylenkkejä, kahvilassa istumisia, lehtien lukemista kirjastossa, kaupoissa ja kaupungilla vaeltelua sekä yksinäisiä iltoja ja viikonloppuja. Oli toiveita ja haaveita, joista suurimmat koskivat sopivan kumppanin löytymistä. Oli tekemisen puutteesta johtuvaa turhautumista. Monenlaista kipua ja surua liittyi noihin vuosiin. On suruja joista ei luultavasti koskaan pääse eroon, niiden kanssa oppii elämään.

Täällä minulla on tekemistä niin paljon kuin ikinä jaksan ja haluan. Minulla on itseni ikäisiä ystäviä  pitkästä aikaa, olen saanut muutaman uudenkin ystävän.  Saan asua haaveilemallani tavalla. Luonto on joka päivä lähellä omassa pihassani. On toimiva parisuhde, joka tuo minulle onnea joka päivä.

Muutos on ollut niin valtava monella tapaa, että menettäminen ja saaminen ovat päässäni sekaisin.  Porista tullessa mieleen tunki suru - entiseen ei ole paluuta, nykyinen ja tuleva on lopulta kohdattava yksin. Kuitenkin -  kiitos Peräläinen, että olet olemassa.

juhannuksena

Aidat ihmisten välillä
aidat ympärilläni.
Yksinäisyys.
Koitan raoista,
yritän yli.
Kosketammeko?

huomioita 1

• Mäjentöppäre tuntuu erittäin turvalliselta asuinpaikalta, kun poliisiauto näyttää kulkevan ohitseni useampia kertoja päivän aikana. (Voi olla mahdollista, että ne tarkkailevat minua.)
• Olen vuosikausia haaveillut tv:stä sängyn päädyssä. Nyt se on siellä. Sängyssä ei saa kunnon asentoa tv:n katseluun vaan joutuu olemaan niska klinkussa. 
• Uimapuku on käytännöllinen vaate uuninpurkuhommissa - ei tarvitse hikoilla epämiellyttävässä suojahaalarissa ja se on helppo pestä, itsensä joutuu joka tapauksessa pesemään.  Suojapuku säästyy muita hommia varten, joita ei nyt juuri tule mieleen.
• Kovia ääniä pelkäävä koira kannattaa pitää pihalla kiinni, ettei se päätä lähteä matkalle esim. Helsinkiin. Varsinkin jos äänet tulevat koiran kodista. 

sumuista päässä ja ulkona

Taisinpa viime kerralla kirjoittaessani olla pirteä. No, päivät eivät ole toistensa kaltaisia. Tänään mietin mahdanko milloinkaan tottua tähän äkilliseen väsymykseen. Ystävieni puheista olen ymmärtänyt, että fibrovaivat vaihtelevat sään mukaan. Nyt on matalapaine ja sumuisen kosteaa. Nilkkoja särkee ja väsyttää. Olin keramiikassa kolme tuntia ja on kuin olisin tehnyt pidemmänkin työpäivän.

Vaikka ulkona on nyt mahdollisimman rumaa, liukasta ja harmaata, sää ei kuitenkaan masenna, koska lumet sulavat ja illalla on vielä valoisaa. Mielellään kevät saisi olla samassa vaiheessa kuin Keski-Euroopassa, jossa puut jo vihertävät.

lusikka

Miten nyt satuinkaan eilen lukemaan kirkollisten piirien keskustelua, joka on herännyt homokysymyksen tiimoilta. Keskusteluihin voi tutustua täällä ja täällä. Laitanpa minäkin lusikkani soppaan.

Menneisyydestä minulle on tuttua fundamentalistinen, tiukasti Raamattuun tietyllä tavalla suhtautuva uskonharjoitus. Olen ollut nuoruudessani srk-nuori ja kritiikittä, nuorelle tyypilliseen tapaan, omaksuin minulle esitetyt totuudet Jumalan sanana. Minuun juurtui syyllisyys, jatkuva parannuksenteon vaatimus ja helvetinpelko. Pohdin paljon omia syntejäni ja rukoilin niihin armoa. Olen lukenut Raamatun ainakin kaksi kertaa kannesta kanteen, Uuden Testamentin osasin melkein ulkoa, kirkossa kävin joka sunnuntai. Kun lähdin opiskelemaan Helsinkiin ja jätin srk-nuoret, koin kulttuurishokin. Oli olemassa muitakin tapoja elää kristillistä elämää kuin minulle opetettu, tiukkojen normien ja käskyjen mukaan eläminen.

Myöhemmin, hyvin vaikeassa elämänkriisissä tutustuin erääseen pappiin, jonka kanssa keskustelin kuukausittain kahden vuoden ajan uskosta ja elämästä. (Uskonnollisissa piireissä tätä sanottaisiin sielunhoidoksi, itse kutsuisin sitä matkakumppanuudeksi.) Vasta näissä keskusteluissa, 20 vuotta srk-nuoriajan jälkeen vapauduin syyllisyydestä ja helvetinpelosta, löysin uuden armollisen tavan ajatella Jumalasta ja elämästä. Keskustelut muuttivat ajatteluani olennaisesti.

Kai nämä homokeskustelut ovat tarpeen ihmisille, joille on tärkeää oikea ja väärä, teologisesti sanottuna kysymys synnistä. Minusta on tärkeää, että uskonnon nimissä ei tehdä henkistä väkivaltaa kenellekään, tässä nimenomaisessa tapauksessa omaa identiteettiään etsiville nuorille.

Tuon keskustelun lukeminen sai minut miettimään, olenko nykyisin elämänkatsomukseltani ateisti, aiemmin pidin itseäni agnostikkona. Kerrankin on sellainen elämänkysymys, jonka pohtimiseen voin rauhassa antaa itselleni aikaa. Fundamentalistien kanssa en halua keskustella, koska en näe mitään mieltä keskustella ihmisen kanssa, jonka mielipiteet ovat lukkoon lyödyt ja joka perustelee mielipiteensä Raamatulla, jolla ei ole minulle samaa merkitystä kuin hänelle.

en ole ainoa

Onpa joku "viisaskin" samaa mieltä kanssani, sillä silmiin sattui tälläinen uutinen kellon viisareiden siirtämisestä. Minä kuulun noihin iltavirkkuihin, jotka eivät saa illalla unta vaan nukkumaan meno pakkaa siirtymään ja siirtymään. Nyt kello on 21 ja eikä väsytä yhtään.

kellonajoista

Tämä kellon viisareiden siirtely suorastaan kiukuttaa minua. Ei ihminen ole mikään kone, joka alkaa heti toimia uuden kellonajan mukaan. Minulla ei onneksi ole samaa ongelmaa kuin töissä käyvillä, joiden täytyy herätä kukonlaulun aikaan keretäkseen ajoissa sorvin ääreen. Mutta kyllä minua ottaa pattiin, että entisen kello 10 sijaan kello onkin jo 11 ennen kuin saan kammettua itseni sängystä ylös. Siihen kun lisätään pari tuntia aamutoimia onkin jo iltapäivä ja syyttäjä päässäni moittii minua aina vaan laiskemmaksi ihmiseksi, mikä alkaa jo vaikuttaa henkiseen hyvinvointiinkin.

Mikä hitto meillä suomalaisilla on, että pitää olla kaikessa niin muun Euroopan nuoleskelijoita, ettei voida tehdä päätöstä, että eletään jonkun pysyvän kellon ajan mukaan. Putin teki viisaasti määrätessään taannoin, että Venäjällä on vastedes nykyinen kesäaika ja sillä piste.

Päivää ilahduttaa pieni koira, jota pitää lämmittää sylissä, kun se tulee ulkoa sisään ja kitisee viluissaan.

tapahtui

Olipa mukava mennä kahtena aamuna valmiiseen aamiaispöytään. (Peräläinen ei ole yhtä paha unikeko kuin minä.)

Palovaroitin alkoi huutaa, kun paistoin pippuripihvejä. Keittiössä on liesituuletin, joka ei toimi. Olen löytänyt itsestäni lihansyöjän. En ole oikein koskaan pitänyt kokolihasta. Viime viikonloppuna jopa tilasin ravintolassa lihaa yli 20 vuoden tauon jälkeen ja se maistui himskutin hyvältä.

Toscakakku paloi uunissa, mutta maistui kävelylenkin jälkeen hyvältä. Tarkoittaako tämä, että huomennakin pitää käydä ensin kävelyllä, jotta palanut toscakakku maistuu?

Koti tuntuu hiljaiselta, kun olen jälleen yksin Peräläisen mentyä kotiinsa. Ei sillä että Peräläinen olisi erityisesti melunnut.

uni

Syksystä saakka olen nähnyt erästä unta, joka tietenkin ajan kanssa vaihtelee ja saa uusia muotoja, mutta peruselementeiltään on sama uni. Olen ihmetellyt, mitä tuo uni kertoo minulle. Tänä aamuna tajusin. Se kuvastaa minun tarpeettomuuden tunnettani.

Menneenä vuonna iloitsin siitä, että minulla alkaa uusi, oma elämä ja saan tehdä kaiken kuten itse haluan. Lapset ovat tähän saakka olleet elämässäni keskipiste. Heidän vuokseen olen jaksanut sitä ja tätä, on ollut pakko. He ovat tuoneet tarkoituksen ja mielekkyyden elämääni, kun ei ole ollut työtä, jossa olisin voinut kokea itseni tarpeelliseksi. Nyt ei ole työtä, ei lapsia, ei mitään.  Älkää tulko sanomaan minulle, että tuo on nyt sitä tyhjän pesän syndroomaa. Osittain varmaan onkin, mutta tähän liittyy paljon muutakin.

Minua ei huvita remppa, ei mikään. Osittain pitkään nukkuminen aamulla on sitä, ettei tarvitsisi nousta aina samanlaiseen, yksinäiseen ja turhaan päivään. Elämän sisällöksi ei riitä seinien maalaaminen ja puutarhan hoitaminen. Minusta tuntuu niin turhalta, että akateemisen koulutuksen saanut ihminen viettää aikansa yrittäen keksiä itselleen mielekästä tekemistä. Minä kaipaisin edes pientä haastetta älylleni, omille työelämän taidoilleni ja elämänkokemukselleni.  Näille voisi löytyä käyttöä, jos oikeat asiat kohtaisivat. Asia, mihin en nykyisellään jaksa uskoa. Kaikkea tätä tuossa unessa tavoittelen.

On rankkaa käydä läpi samoja asioita vuodesta toiseen.

onnellisuudesta

Tänään oli SK:ssa kirjoitus onnellisuuden voimasta. Minua ärsyttää sinänsä termi positiivinen mieliala ja muut samankaltaiset, mutta käytännössä olen huomannut, että kun kiinnittää huomion pääasiassa elämän hyviin puoliin, se antaa voimaa elämään. Huonojen asioiden jatkuva pöyrittely mielessä vie energiaa. Muinoin huomasin tämän käytännössä mm. terapiassa. Jossain vaiheessa negatiivisten asioiden märehtiminen kääntyikin itseäni vastaan. Mennessäni terapiaan elämä tuntui mukavalta eikä ollut pahemmin ongelmia, kun tulin sieltä pois, tunsin taas itseni sairaaksi ja masentuneeksi ja elämäni kurjaksi. Aika pian tämän havainnon jälkeen lopetinkin terapian.

Ehkä olen ajan kanssa oppinut jotain, sillä elämässä eteen tulevat ikävät asiat eivät enää vaivaa minua pitkiä aikoja vaan pääsen niiden yli melko nopeasti. Niinkuin nyt tämä vesiasia. Sunnuntaina otti pattiin aika rankasti ja teki mieli itkeä. Maanantaiaamuna tartuin toimeen, aloitin soittokierroksen ja lopulta eilen asia tuli kuntoon. Putkimies tulee vielä laittamaan lämpökaapelin vesijohtoon, jotta vastaavaa ei tapahtuisi enää uudelleen ja pääsisin tulevaisuudessa joskus talvellakin lähtemään yöksi pois kotoa. Viimeiset roposet tähän hommaan taas menee, vaikka juuri sain eläkkeen.

Minun elämäni realiteetti pienellä eläkkeellä tuntuu nykyisin olevan rahattomuus. Sekin ottaa aika ajoin rankastikin päähän, joskus iskee kateuskin. Ajattelen kuitenkin, että miksi tuhlaisin voimiani sellaisten asioiden miettimiseen, joille en voi mitään. Parempi keskittyä asioihin, jotka ovat elämässäni hyvin. Kun niitä alkaa miettiä, löytyy paljon iloa ja onnea tuottavia asioita.

Lehtikirjoituksessa kehotettiin kirjoittamaan ylös joka päivä kolme asiaa, jotka ovat sinä päivänä olleet hyvin tai tuottaneet iloa.

- Aurinko paistaa.
- Veli kävi korjaamassa vessanpöntön.
- Menen Peräläisen kanssa Poriin.

selittelyä

Saattaisi luulla, ettei minulla ole pahemmin tekemistä, sillä olen myös tänään lukenut mielenkiintoista blogia Rekous, jossa kerrotaan vanhan talon korjauksesta. Olen minä tehnyt muutakin, sillä minulla on käynyt vieraita, olen leiponut sämpylöitä ja kuherrellut Peräläisen kanssa. Ja joka välissä lukenut em. blogia.

Nyt kun olen perehtynyt kahden pariskunnan ajatuksiin vanhasta talosta, tulee itselle hiukan sellainen olo, että pitäisi muka selitellä omaa ratkaisua. Minun taloni on rakennettu 1928 ja tässä on tehty monenlaista remppaa. Ehkä eniten minua harmittaa, että jossain vaiheessa ikkunat on vaihdettu "uudenaikaisiin", ns. rintamamiestalomallisiin. Viimeisimmän tuhoremontin on tehnyt monitoimimies, jolta ostin talon. Rinta rottingilla hän selitti, mitä kaikkea hän on tehnyt itse. Tuota kaikkea olen sitten hissukseen korjaillut ja kiroillut, ensimmäisenä suihkutilan kanssa. Hän on myös levyttänyt seinät joka huoneessa kipsilevyillä ja laittanut päälle lasikuitutapetin. (Ilmeisesti ja onneksi ei kuitenkaan ole eristänyt seiniä.)

Minä lähdin tämän homman kanssa siitä, että lähinnä maalaan kaiken valkoisen eri sävyillä. Keittiönkin hän oli laittanut uuteen uskoon, ilmeisesti kantanut toimivan puuhellan pois, samoin kuin yläkerran pönttöuunin. Minä ostin huutonetistä uuden puuhellan ja yläkertaan kannettiin vanha Porin Matti, jota ei kuitenkaan voi käyttää koska joku valopää on laittanut hormiin tuuletusputken. (Asia ilmeni kun joulun aatonaattona laitoin tulen siihen ja savu tuli ulos aivan kummallisesta paikasta.) Keittiön kaappien ovet vaihdoin, koska niissä oli samat standardiovet kuin nykyisin näyttää olevan kaikissa normikeittiöissä ja minullakin oli rivarissa ja joita olen aina inhonnnut. Suihkua lukuunottamatta en ole tehnyt täällä mitään muuta uutta. Aika kalliisti joudun vielä korjailemaan hänen jälkiään, mutta siitä sitten kun se on ajankohtaista.

Kaikenlaista tekemistä olisi vaikka kuinka paljon, mutta teen sitten kun huvittaa. (Tällä hetkellä odotan, että piristyn kun auringon valoa tulee lisää.)  Minusta on pääasia että täällä voi asua, minua ei haittaa keskeneräisyys, joka näkyy heti kun astuu pihaan ja jatkuu sisällä.

vielä lääkkeistä

Eilisen kirjoitukseni edit-osan nettilinkeistä löytyi mielenkiintoinen Image-lehden artikkeli masennuslääkkeitä koskevasta tutkimuksesta ja tuotekehittelystä. Artikkeli käsittelee masennuslääkkeiden tehoa verrattuna placebovaikutukseen. Artikkelissa myös kerrotaan lääketehtaiden pimittävän tutkimustuloksia, joissa ilmenee lääkkeitä koskevia haitallisia tai epäedullisia tutkimustuloksia.

Samankaltaisesta lääketutkimuksesta koskien kolesterolilääkkeitä kerrottiin  MOT-ohjelmassa lokakuussa 2010. Nykyinen keskustelu sikainfluessaroketteen haittavaikutuksista (narkolepsian lisääntyminen) liittyy samaan aihepiiriin. Sikainfluessaroketteen kohdalla käsittääkseni on kyse siitä, että roketetta ei tutkittu riittävästi ennen sen markkinoille tuloa. Epäilyksiä aiheuttaa myös se, että yksi rokotteen ostamisesta Suomeen päättävä henkilö oli työsuhteessa rokotettava valmistavaan yritykseen.

Itseäni on mietityttänyt paljonkin se, mitä masennuslääkkeen pitkäaikainen syöminen aiheuttaa esim. 20 vuoden ajalla. Olen syönyt vuosikausia Efexoria. Kun aloitin sen syömisen, se oli tullut juuri markkinoille ja oli ensimmäisiä ns. uuden polven masennuslääkkeitä. Koska kyseessä oli uusi lääke, ei ollut olemassa tutkimustuloksia sen pitkäaikaisvaikutuksista, tuskin on vieläkään. Masennuksen tiedetään aiheuttavan muutoksia aivoissa, mutta minkälaisia muutoksia aiheutuu, kun syö aivoihin vaikuttavaa lääkettä vuosikausia?

Olen huomannut lääkäreiden vähättelevän tai olevan tietämättömiä lääkkeiden sivuvaikutuksia. Esim. Image-lehdessä mainittu Seroquel, ja sen Ketipinorina tunnettu halpaversio, on aiheuttanut monella ihmisellä painon lisääntymistä. Toinen lääke jota söin viitisen vuotta, oli Deprakine, joka myös aiheutti painon lisääntymistä. Kun aloin epäillä ko. lääkkeiden hyötyä minulle ja vähensin Ketipinorin minimiannokseen ja lopetin Deprakinen käytön, painoni tippui itsestään yli 20 kiloa. Kaksi psykiatria, jotka tapasin, ihmettelivät kovin painon lisääntymistä ja sitten putoamista, lääkkeiden kun ei pitäisi vaikuttaa painoon mitenkään. Seroguelin kohdalla on sittemmin tullut ilmi, että lääketehdas on nimenomaan pimittänyt sen painoon liittyviä sivuvaikutuksia.

Mitä tässä voi maallikko tehdä? Syön edelleen mielialaan vaikuttavia lääkkeitä, koska monen vähentämis- ja lopettamiskokeilun jälkeen olen havainnut, että oloni huononee ilman niitä.

Jatkona tämän päivän pilleripostaukseen. Kolumnisti, jonka kirjoituksesta kirjoitin vastineen yleisönosastolle, on löytänyt blogini ja hän kommentoi asiaa kommettilootassa minä tein sen. Olen yllättynyt. Mielestäni tätä keskustelua voisi käydä laajemmin jossain muualla kuin minun blogini kommettilootassa, mutta en tiedä sopivaa foorumia. Käy se täälläkin.

Edit. Löysinpä mielenkiintoisen linkin eli maisematutkijan kolumnin ja siihen liittyvän nettikeskustelun.