minkäs teet?

Eläminen sekoittaa ajatuksia. Välillä ahdistaa, toisinaan tuntuu onnelta ja kaikkea noiden väliltä. Onneksi mikään ei ole kiveen hakattua, riittävästi kuitenkin. Luulin elämäni asettuvan rauhallisiin uomiin. En jaksaisi tätä itsensä kanssa hukassa olemista, sitä ollut jo tarpeeksi. Minkäs teet?

sekaisin kotona

Ajettiin 3300 kilometriä. Paljon kauniita maisemia - vuoria, tuntureita, jäämeri. Sielu on vielä matkalla, vaikka olen kotona.

Koti ei tunnu kodilta. Kummallista.

Koko viikon olen saanut käydä Peräläisen viereen nukkumaan, nyt tuntuu kurjalta olla yksin. Niin äkkiä sitä tottuu toisen läheisyyteen.

Kiitos rakas, että otit minut mukaan matkalle.

harmittaa

Aamulla tuntui siltä, että voisin laittaa puuhellaan tulen. Mutta. Liesi pitää käsitellä liesimustalla, on pitänyt koko kesän, vaan on edelleen tekemättä. Olkoon se tämän päivän työ. Huomenaamulla voisin laittaa valkean, jos tuntuu viileältä.

Taitaa taas alkaa elämässäni se vaihe, jolloin päivässä jaksaa tehdä yhden homman. Harmittaa, kun ei ole voimia enempään. Elämä kutistuu neljän seinän sisälle, sohvalle ja sänkyyn. Perhanan fibromyalgia! En halua elää tällaista elämää!

ikävä

Olimme Peräläisen kanssa päivän Porissa kahdessa paikassa meren rannalla. Minä onneton en älynnyt ottaa uimapukua mukaan, merivesi oli ihanan lämmintä. Kaiken kaikkiaan oli mukava ja leppoisa päivä. Paluumatkalla ajelimme tuttuja maisemia ja ajaessamme kaupungista pois minuun iski suunnaton ikävä Poriin. Kaupunki oli kuitenkin kotini yli 20 vuotta.

Ikävässä ja kaipauksessa on mukana mm. surua siitä, että elämä on vuodessa muuttunut totaalisesti. Tytöt ovat lähteneet omille teilleen, minä olen vaihtanut paikkakuntaa ja elämä on nyt yksinäisen ihmisen elämää. Kamala sanoa, että onneksi on Peräläinen. Ilman häntä en varmaan olisi kestänyt viime talvea täällä. Kamala siksi, että mielestäni ei saisi ripustautua tällä tavalla toiseen ihmiseen. Tosiasia on kuitenkin, että hän on tuonut elämääni paljon hyviä asioita.

Elämäni Porissa nyt ei olisi sen ihmeempää kuin ennenkään. Oli paljon yksinäisyyttä - yksinäisiä polkupyöräajeluita ja kävelylenkkejä, kahvilassa istumisia, lehtien lukemista kirjastossa, kaupoissa ja kaupungilla vaeltelua sekä yksinäisiä iltoja ja viikonloppuja. Oli toiveita ja haaveita, joista suurimmat koskivat sopivan kumppanin löytymistä. Oli tekemisen puutteesta johtuvaa turhautumista. Monenlaista kipua ja surua liittyi noihin vuosiin. On suruja joista ei luultavasti koskaan pääse eroon, niiden kanssa oppii elämään.

Täällä minulla on tekemistä niin paljon kuin ikinä jaksan ja haluan. Minulla on itseni ikäisiä ystäviä  pitkästä aikaa, olen saanut muutaman uudenkin ystävän.  Saan asua haaveilemallani tavalla. Luonto on joka päivä lähellä omassa pihassani. On toimiva parisuhde, joka tuo minulle onnea joka päivä.

Muutos on ollut niin valtava monella tapaa, että menettäminen ja saaminen ovat päässäni sekaisin.  Porista tullessa mieleen tunki suru - entiseen ei ole paluuta, nykyinen ja tuleva on lopulta kohdattava yksin. Kuitenkin -  kiitos Peräläinen, että olet olemassa.

juhannuksena

Aidat ihmisten välillä
aidat ympärilläni.
Yksinäisyys.
Koitan raoista,
yritän yli.
Kosketammeko?

uutta

Kävin eilen erikoislääkärin vastaanotolla. Hän oli sitä mieltä, että minulla on fibromyalgia ja mahdollisesti nivelrikko. Olen hämmentynyt, enkä tiedä mitä ajatella. Jotkin asiat saivat selityksensä ja toisaalta tuli liikaa uutta.

Vuosi sitten ajattelin selättäneeni masennuksen, toteutin unelmani ja aloitin uuden elämän taloprojektin myötä. Mitä tästä kaikesta mahtaa lopulta tulla? Jaksanko ja pystynkö yksin huolehtimaan kaikista tällaiseen asumiseen liittyvistä asioista? Tällä hetkellä en jaksa tehdä remppaa, toukokuussa tulossa oleva iso urakka ja kaikki siihen liittyvä pelottaa. Ei ole voimia kuin selviytyä päivästä toiseen. Pitkin tulla tällaista vielä, eikö mulla ole ollut elämässä ihan riittävästi vastoinkäymisiä?

uni

Syksystä saakka olen nähnyt erästä unta, joka tietenkin ajan kanssa vaihtelee ja saa uusia muotoja, mutta peruselementeiltään on sama uni. Olen ihmetellyt, mitä tuo uni kertoo minulle. Tänä aamuna tajusin. Se kuvastaa minun tarpeettomuuden tunnettani.

Menneenä vuonna iloitsin siitä, että minulla alkaa uusi, oma elämä ja saan tehdä kaiken kuten itse haluan. Lapset ovat tähän saakka olleet elämässäni keskipiste. Heidän vuokseen olen jaksanut sitä ja tätä, on ollut pakko. He ovat tuoneet tarkoituksen ja mielekkyyden elämääni, kun ei ole ollut työtä, jossa olisin voinut kokea itseni tarpeelliseksi. Nyt ei ole työtä, ei lapsia, ei mitään.  Älkää tulko sanomaan minulle, että tuo on nyt sitä tyhjän pesän syndroomaa. Osittain varmaan onkin, mutta tähän liittyy paljon muutakin.

Minua ei huvita remppa, ei mikään. Osittain pitkään nukkuminen aamulla on sitä, ettei tarvitsisi nousta aina samanlaiseen, yksinäiseen ja turhaan päivään. Elämän sisällöksi ei riitä seinien maalaaminen ja puutarhan hoitaminen. Minusta tuntuu niin turhalta, että akateemisen koulutuksen saanut ihminen viettää aikansa yrittäen keksiä itselleen mielekästä tekemistä. Minä kaipaisin edes pientä haastetta älylleni, omille työelämän taidoilleni ja elämänkokemukselleni.  Näille voisi löytyä käyttöä, jos oikeat asiat kohtaisivat. Asia, mihin en nykyisellään jaksa uskoa. Kaikkea tätä tuossa unessa tavoittelen.

On rankkaa käydä läpi samoja asioita vuodesta toiseen.

onnellisuudesta

Tänään oli SK:ssa kirjoitus onnellisuuden voimasta. Minua ärsyttää sinänsä termi positiivinen mieliala ja muut samankaltaiset, mutta käytännössä olen huomannut, että kun kiinnittää huomion pääasiassa elämän hyviin puoliin, se antaa voimaa elämään. Huonojen asioiden jatkuva pöyrittely mielessä vie energiaa. Muinoin huomasin tämän käytännössä mm. terapiassa. Jossain vaiheessa negatiivisten asioiden märehtiminen kääntyikin itseäni vastaan. Mennessäni terapiaan elämä tuntui mukavalta eikä ollut pahemmin ongelmia, kun tulin sieltä pois, tunsin taas itseni sairaaksi ja masentuneeksi ja elämäni kurjaksi. Aika pian tämän havainnon jälkeen lopetinkin terapian.

Ehkä olen ajan kanssa oppinut jotain, sillä elämässä eteen tulevat ikävät asiat eivät enää vaivaa minua pitkiä aikoja vaan pääsen niiden yli melko nopeasti. Niinkuin nyt tämä vesiasia. Sunnuntaina otti pattiin aika rankasti ja teki mieli itkeä. Maanantaiaamuna tartuin toimeen, aloitin soittokierroksen ja lopulta eilen asia tuli kuntoon. Putkimies tulee vielä laittamaan lämpökaapelin vesijohtoon, jotta vastaavaa ei tapahtuisi enää uudelleen ja pääsisin tulevaisuudessa joskus talvellakin lähtemään yöksi pois kotoa. Viimeiset roposet tähän hommaan taas menee, vaikka juuri sain eläkkeen.

Minun elämäni realiteetti pienellä eläkkeellä tuntuu nykyisin olevan rahattomuus. Sekin ottaa aika ajoin rankastikin päähän, joskus iskee kateuskin. Ajattelen kuitenkin, että miksi tuhlaisin voimiani sellaisten asioiden miettimiseen, joille en voi mitään. Parempi keskittyä asioihin, jotka ovat elämässäni hyvin. Kun niitä alkaa miettiä, löytyy paljon iloa ja onnea tuottavia asioita.

Lehtikirjoituksessa kehotettiin kirjoittamaan ylös joka päivä kolme asiaa, jotka ovat sinä päivänä olleet hyvin tai tuottaneet iloa.

- Aurinko paistaa.
- Veli kävi korjaamassa vessanpöntön.
- Menen Peräläisen kanssa Poriin.

Tajusin eilen, mikä tässä elämisessä tällä hetkellä tökkii. Minun on ikävä Poriin. Sunnuntaina ajeltiin Peräläisen kanssa Porissa ja minä tunsin olevani kotona. Minun on ikävä vanhoja kuvioita ja vanhoja kulmia. Tähän saakka kaikki on mennyt uuden ihastelussa, myös uudessa ihmissuhteessa. Nyt alkaa puskea pintaan ikävä, joka mielestäni kuuluu asiaan, kun aloittaa uuden ja luopuu vanhasta. Pelkästään jo asian tajuaminen auttoi.

Mietin elämääni Porissa. Ei se sen kummempaa ollut kuin täälläkään. Ulkoilin, tein kotihommia, ruokaa tytöille, tapasin ihmisiä ja kävin harrastuksissa. Vuosi sitten kun mietin muuttoa, ajattelin juuri samalla tavalla, ei elämä uudella paikkakunnalla ole sen kummempaa kuin Porissakaan. Nyt ei ole enää elämän suurinta sisältöä, joka oli ennen, tyttöjä. Jo muutamia vuosia sitten huomasin, että ei minua enää tarvita kuin huoltojoukoissa ja joskus juttuseuraksi. Ehkä tein suurimman surutyön lasten kasvamisesta jo silloin. Ei minulla nytkään pahemmin ole tyttöjä ikävä. Vaikka en olisi muuttanutkaan tänne, elämä olisi muuttunut lasten lähdettyä lopullisesti ja joka tapauksessa olisin vaihtanut asuntoa.

En tunne kuuluvani tälle paikkakunnalle, jatkuvasti hämmästelen että olen täällä. On ikävä vanhoja, tuttuja maisemia, katuja ja rakennuksia. Kaipaan tuttuja kasvoja kaupoissa, kaupungilla, kirjastossa, kahviloissa. Täällä en tunne kuin muutaman ihmisen enkä koskaan törmää heihin sattumalta.

Onneksi aurinko paistaa ja kevät tulee vääjäämättömästi. Mäjentöppäre on aivan ihastuttava paikka keväällä, kesällä ja syksyllä.

Seinät alkavat kaatua päälle. Olen ollut kotona riittävän ajan. Talossa ei ole juuri nyt erityistä hommaa, varsinkaan kun ei huvita maalata.

Olen pohtinut paljon viimeisen parin vuoden aikana, missä minua tarvittaisiin. Lapset ovat maailmalla eivätkä enää tarvitse minua päivittäin. Haluaisin tehdä jotain hyödyllistä enkä vain puuhastella itsekseni. Mietin myös rakkautta, jota koen Peräläisen kanssa. Saan häneltä paljon hyvää elämääni, enkä osaa antaa hänelle enempää rakkautta kuin mitä nyt teen. Sen sijaan voisin jakaa kokemaani rakkautta muille ihmisille.

Heräsin viime viikolla uneen, joka muistutti jo viime keväänä pyörittämästäni ajatuksesta, jota olin pohtinut kesän lopulla ja jonka olin siirtänyt mielessäni tälle keväälle ja lopulta unohtanut. Kyse on masentuneiden vertaistukiryhmän perustamisesta perustaa tälle paikkakunnalle. 

Samana päivänä sattui kummallisia asioita. 

Olin saanut ystävältäni joululahjaksi Owe Wikströmin kirjan Hyvyys ja myötätunto. Aloitin kirjan lukemisen ja huomasin, että kirjassa puhuttiin samasta asiasta. Pyörimme oman napamme ympärillä emmekä huomaa kärsimystä ja ystävyyden tarvetta lähellämme. Asioita, joita voimme omassa ympäristössämme lieventää pienillä teoilla.  Wikströmin mukaan oma-apukirjallisuus tukee keskittymistä itseen. Juuri tätä minä olen tehnyt vuosikausia! Lopulta omat kuvioni ja pääni ovat käyneet tosi pieniksi.

Kesken lukemisen ystäväni soitti ja sanoi ensimmäisiksi sanoikseen, että on kamalan ahdistunut. Keskustelimme jonkin aikaa hänen asioistaan. 

Tuntui kuin minulle olisi sinä päivänä sormella osoitettu, että tarvitaan kuuntelijaa, tarvitaan lähimmäisiä jakamaan arkea, tarvitaan ystävyyttä. 

Tänään olen soittanut muutaman puhelun ja ryhmäasia on lähtenyt liikkeelle. 

rajallisuudesta

Seinät kaatuu päälle. Soittelin erinäisille ihmisille ja tarjosin itseäni kylään. Kaikilla oli jotain menoa. Toisaalta autossa ei ole riittävästi bensaa ajella Poriin. Maanantaina saan rahaa ja elämä helpottuu pikkasen.

Luin päivän lehdestä suomalaisten entistä voimakkaammasta jakaantumisesta kahtia, 70%:lla kansalaisista menee kohtuullisen tai erittäin hyvin, 30%:lla surkeasti.  Olen aina ihmetellyt, mikä on köyhyyden euromääräinen raja. Yleensä vain selitetään kapulakielellä, että 60% mediaanitulon alapuolella tienaavat ovat köyhiä. Siis mitä? Vuonna 2008 köyhä oli se, jolla oli kuukaudessa käytettävissä alle 1100 €.  Jos taloudessa oli kaksi aikuista, lisättiin 500 € ja lapsesta tuli 300 €. Tämän mukaan vuonna 2008 olin köyhä. Tämän vuoden alussa valtio teki  jalomielisesti nuorena eläkkeelle joutuneille kertakorotuksen eläkkeisiin, niinpä minun tuloni nousivat juuri köyhyysrajan yläpuolelle. Kiinnostaisi tietää, mikä tämän vuoden tai ensi vuoden köyhyyden euromääräinen raja on? Minä olen kuitenkin hyväosainen köyhä, jos ajattelee niitä, jotka elävät pelkällä kansaneläkkeellä tai perus- tai vähimmäistoimeentulolla.

Samaisen lehden pääkirjoituksessa muistutettiin, että elämänlaatu ei ole kiinni tulotasosta. Ottaa päähän tuollaiset kirjoitukset. Hyvä- tai keskituloisen on niin kiva kirjoittaa elämänlaadusta. Joskus menee päiviä, kun murehdin, miten saan sumplittua rahat niin, että ne riittävät elämiseen. Myönnän että välillä tulee ostettua turhia asioita, mutta parempituloinen voi ostaa turhuuksia ilman, että se vaikuttaa talouteen kovinkaan paljon. Välttämättä tarvitsemani puukuorma sotki raha-asiani täydellisesti. Ei minulla ole varaa säästää isoihin hankintohin, aina on laskuja ja menoja, joihin kuukauden eläke menee. Tällä hetkellä toivon, että 15 vuotta vanha pesukoneeni ei hajoa. Se että joutuu murehtimaan perusasioista, vaikuttaa ihmisen mielenterveyteen ja sitä kautta elämänlaatuun.

Toisaalta on myös niin, että elämänlaatu ja onni ei ole kiinni rahasta. Pellon pientareella -blogissa on mainio kertomus samasta aiheesta. Minä olen onnellinen tänään tässä elämäntilanteessa täällä. On kaunis koti, puita liiterissä, ruokaa, oma piha ja rakkaita ihmisiä. Ennen kaikkea iloitsen päivittäin siitä, että minulla on aikaa. Jos olisin työelämässä, minulla olisi jatkuva kiire, olisin väsynyt ja kiukkuinen. Nyt voin käyttää tunnin tämän kaiken kirjoittamiseen ja silti kaikki jatkuu entiseen, rauhalliseen tahtiin. Seinätkin ovat entisellään.

kirjoittaja

Kaksi päivää olen pää höyryten kirjoittanut viimeistä luovan kirjoittamisen opintotehtävää, kaunokirjallista esseetä. Jonkinlaisen kirjoitelman olen saanut aikaiseksi aiheesta Hidastamisesta läsnäoloon. En ole varma, onko kirjoitelmani essee, mutta toivon kovasti sen olevan. Minulle on sama minkä arvosanan siitä saan, pääasia on että saan merkinnän opintokokonaisuudesta.

Kuvittelin luovan kirjoittamisen opiskelusta olevan apua ja innoitusta omaan kirjoittamiseen. On kuitenkin käynyt päinvastoin. Ei yliopisto-opinnot valmista ihmistä kirjoittamaan. (Mahtavatko valmentaa mihinkään muuhunkaan konkreettiseen?)  Minulle ei ole ollut mitään hyötyä siitä, että selkeä asia on pilkottu monimutkaisiin osiin, joista luennoitsija on sitten kuivasti puhunut. Minä olen ehkä ollut valveutuneempi (hhe heh, ironiaa) näissä asioissa kuin juuri lukiosta päässeet, jotka ovat olleet mukana kursseilla.  Minua on kirjoittamisessa eniten auttanut tutustuminen Natalie Goldbergin ajatteluun. Hänellä on runsaasti harjoituksia, jotka auttavat kirjoittajaa eteenpäin. Luovan kirjoittamisen opiskelu on jopa tukkinut kirjoittamistani. Toki pakolliset, arvosteltavat tehtävät ovat kehittäneet omaa ilmaisua. Samaan olisi varmaan päästy mielekkäämmälläkin tavalla kuin torkkumalla Porin työväenopiston luokassa vajaa kolme tuntia joka maanantai noin vuoden ajan.

pökköä pesään

Vaikka onkin ihan ok, että on lunta, en oikein välitä siitä, että nyt jo alkaa pakkaset ja oikea talvi. Vanhassa talossa tuntuu vetoa ja kylmää siellä täällä, vaikka patterit ovatkin päällä. Kummasti aamulla tulee lisättyä kalsarit yöpaidan alle ja sukkia jalkaan. Onneksi peitto on paksu ja lämmin. Mietin pitäisikö mulla olla jo kahdet villasukat päällekkäin sisällä ennen kuin saan ne ihanat, lämpimät huopalipokkaat. Aluspaitaakin kaipailen, minä kun ensimmäiseksi palelen selästä.

Tilasin tänään kymmenen kuutiota koivuhalkoja. Liiterissä on vielä pari kuutiota, mutta ne hupenevat pakkasilla kovaa vauhtia. Peräläinen kertoi katselleensa huolestuneena mun puupinojen vähenemistä. Tuntuuu liikuttavalta, että toinen ihminen on huolissaan mun asioistani. Olen niin tottunut hoitamaan itse kaiken. No, kyllähän isäkin huolehtii. Hän tuli perjantaina oikein varta vasten tänne siksi, että laitettiin lämmitin vesipumpun viereen. (Samassa tilassa oleva patteri hohkasi kuumuutta.) Itse olin ajatellut tehdä sen homman vasta lauantaina. Peräläisen ja isän huolehtimisella on kuitenkin vissi ero. Isä on huolehtinut omalla tavallaan mun asioista aina, Peräläisestä en ole tiennyt mitään ennen tätä syksyä. Kaiken huolehtimisen keskellä en halua olla sormi suussa oleva nainen, joka ei pärjää ilman miesten apua. Pyydän apua, kun tarvitsen sitä. Ja olen liikuttunut Peräläisen huolenpidosta.

äh ja ravistus

Olen tänään tuntenut itseni käsittämättömän onnelliseksi. Olen asettunut tähän taloon, talvikaan ei tunnu kamalalta, iloitsen tästä paikasta, olen löytänyt ihanan miehen, asiat ovat kaikinpuolin hyvin, tietääkseni lapsillakin. Tänne muutto oli oikea ratkaisu.

Mistä pirusta hiipiikään mieleen ajatus, että onni ei kestä kauaa, kohta multa otetaan jotain pois. Onko niin että kun on aiemmin elämässä tullut eteen tulvimalla vaikeuksia ja raskaita asioita, ei uskalla luottaa siihen, että minulla olisi oikeasti kääntymässä uusi lehti? Tiedän että minullakin oikeus hyvään oloon ja onneen enkä halua pilata sitä pelkäämällä turhia.

möllöttääkö vai ei?

Oppisipa hiljalleen hyväksymään sen, että talviaikana on luonnollista elää hitaammin. Energiatasoni ei ole samanlainen kuin valoisaan aikaan. Vaikka olenkin oravanpyörän ulkopuolella, pään sisäiset äänet eivät suostu vaikenemaan. Taaskaan en saanut mitään aikaiseksi tai sain vain tuon - liian vähän. Nyt tiedän että väsymys ei ainakaan johdu masennuksesta. Mieltä lämmittää rakastuminen.

Jospa vaan olisin, vaikka tämän marraskuun.

tytöt

Lapset ovat olleet syntymästään saakka elämässäni numero ykkönen. He ovat olleet toivottuja ja haluttuja. Olen iloinnut heistä. Olen ollut väsynyt heihin. Olen pahoittanut mieleni aika ajoin. Olen toivottanut heidät hevon kuuseen. Olen ollut heille vihainen ja huutanut heille. Olen pyytänyt heiltä anteeksi. Olen kertonut heille rakastavani heitä. Olen pitänyt heitä sylissä. Olen lukenut satoja iltasatuja ja laulanut hyvänyönlauluja. Olen tanssinut heidän kanssaan. Olen tehnyt paljon ruokaa heille. Olen pessyt heidän vaatteitaan. Olen kuskannut heitä harrastuksiin kyllästymiseen saakka. Olen peitellyt heitä. Olen lohduttanut.  Olen voidellut heidän suksiaan ja letittänyt lettejä. Olen nauttinut heidän kanssaan rauhallisista aamuista viikonloppuisin. Olen katsellut telkkaria heidän kanssaan. Olen odottanut heidän lähtöään kotoa.

Mielestäni olen onnistunut äitinä melko hyvin. Tytöistäni on tullut hienoja nuoria neitejä. Heillä on mielipiteitä, he uskaltavat olla sellaisia kuin ovat. He osaavat rakastaa. He uskaltavat opetella itsenäistä elämää. Iloiten olen lähettänyt heidät kulkemaan omia teitään.

Iloiten otan heidät vastaan, kun he tulevat luokseni. Olen kuluneella viikolla saanut nauttia vuorotellen kummankin seurasta. Kumpikin tytöistäni on minulle rakas ja olen edelleenkin onnellinen ja kiitollinen heistä.

paluu 70-luvulle

Tässä uudessa elämässäni joudun jatkuvasti eri tavoin tekemisiin menneisyyden kanssa. Välillä tuntuu kuin olisin henkisesti palannut takaisin 70-luvulle. Minulla on menneeseen uusi näkökulma, mutta se ei tee kipua yhtään sen helpommaksi, nyt vain ymmärrän paremmin, mistä kaikesta on kysymys.

En ole koskaan saanut olla oma itseni. Minua on aina peilattu joihinkin vanhempieni odotuksiin ja toiveisiin. Aina on täytynyt olla toisten mieliksi ja välillä olen ollut aivan hukassa, mitä pitäisi käyttäytyä. Minulle on huudettu käsittämättömistä asioista, naurettu ja pilkattu.  Olin sisäistänyt tuon kaiken niin hyvin, että tunsin olevani täysin paha ja huono ihminen. Ensimmäinen henkilö, joka sanoi minulle, että olen kiltti ihminen, oli terapeuttini. Olin aivan hämmästynyt, niin hyvin olin sisäistänyt jatkuvan negatiivisen palautteen itsestäni. Minulle on lapsesta saakka kasvanut pitkät tuntosarvet, joilla arvioin ympäristön odotuksia itseni suhteen, jotta voisin mukauttaa käyttäytymistäni niin, että kelpaisin. Siitä huolimatta en kelvannut vanhemmilleni.

Nyt jälleen olen tekemisissä samojen asioiden kanssa. Isäni mielestä käyttäydyn välillä kuin äitini ja päinvastoin. Joka tapauksessa minussa on useimmiten jotain vikaa. Kumpikin katsoo oikeudekseen kommentoida ja jopa arvostella minun elämääni ja valintojani. Eiköhän minulla, kohta 50-vuotiaalla ihmisellä ole oikeus elää ja ajatella asioista omalla tavallani. Vanhempani eivät tunnu tätä tajuavan. On raastavaa joutua yhä uudelleen käymään sisäistä kamppailua tämän asian kanssa. Tuntuu kuin välillä hukkaisin oman minuuteni ja palaisin takaisin epävarmuuteen itsestäni. Minusta on tullut allerginen vanhempieni arvostelulle ja saan siitä erikokoisia henkisiä nyppyjä.

Väkisinkin välillä mietin, miksi minun pitikään muuttaa tänne ja altistaa itseni kaikelle ikävälle. Haluaisin ajatella, että tällä on jokin tarkoitus. On raskasta aika ajoin painua veden alle ja yrittää yhä uudelleen räpiköidä pinnalle. Haluaisin että tämä henkinen lyttääminen loppuisi eikä minun haavojani revittäisi yhä uudelleen ja uudelleen auki. Näiden ihmisten kanssa en saa olla haavoittunut, kärsivä ihminen, mitä tällä hetkellä oikeasti olen. Pelkään kestääkö Peräläinenkään kanssani, niin vahvoja hylkäämiskokemuksia minulla on menneisyydessäni.

sielu hukassa

Tapahtuu liikaa, on liian paljon menoa ja ohjelmaa. Tuntuu kuin jokin minussa ei pysyisi mukana. Kaipaan rauhaa ja itsekseni olemista. En ehdi kuunnella itseäni, enkä pysähtyä kunnolla. Jos tällaista jatkuisi pitkään, alkaisin voida todella huonosti. Onneksi häseltäminen loppuu parin viikon kuluttua. Odotan jo rauhallisia aamuja, hitaita päiviä, jolloin on aikaa ajattelulle, lukemiselle ja harrastuksille.

Tämä talo alkoi jo hiukan tuntua omalta kodilta. Olen ollut kuusi päivää pois ja kodin tunne on hävinnyt sillä aikaa. En kaipaa vanhaa kotiani Porissa, mutta haluaisin tuntea tämän talon kodikseni. Kylpyhuone valmistuu toivon mukaan ensi viikolla, samoin listoitukset. Sitten saan siivota talon ja alkaa sisustaa. Nyt kun en enää voi olla ulkona samalla tavalla kuin kesällä, haluan oman pesän, jossa voin tuntea oloni kotoisaksi ja turvalliseksi. Täällä on kaikki elementit siihen, kunhan vain saan loputkin tavarani paikoilleen, taulut seinille, matot lattioille ja verhot ikkunoihin.

entäpä jos

Paikallinen taideseura järjestää erään sivukylän koulun kanssa projektin, jonka puitteissa olin tänään kirjastossa tutustuttamassa lapsia taideseuran syysnäyttelyyn. Katselimme myös lastenkirjojen kuvituksia. Lapset olivat innolla mukana. Ensi viikolla menemme kouluun ja pidämme siellä pajapäivän.

Jäin miettimään omaa ammatinvalintaani. En koskaan ajatellut, että voisin opettaa pieniä lapsia. Ne ovat aina tuntuneet liian rasittavilta. Vielä opettaja-aikoinakin ajattelin näin. Tänään minun silmäni aukenivat näiden lasten kanssa. Minun olisi voinut olla paljon helpompi olla ala-asteella opettajana kuin yläasteella ja lukiossa. Minua rasittivat aikoinaan tiedolliset vaatimukset, joita lukiolaisten piti täyttää kirjoituksiin mennessä. Ala-asteella vaatimukset ovat erilaisia. Jäi vaivaamaan, olisinko välttänyt loppuunpalamisen toisenlaisessa työssä. Työ ei ollut masennukseni takana, vaan se kumpusi lapsuuden traumoista. Olisinko siitä huolimatta jaksanut pienempien lasten kanssa? Kaikki on jo taaksejäänyttä elämää eikä asioita voi muuttaa, mutta joskus tulee kiusallisia ajatuksia.

vaikea päivä

On ollut raskas päivä. Piti tehdä kaikenlaista, mutta en ole kyennyt mihinkään. Olen vain ollut ja välillä itkenyt. Kirjoitin kaksi tuntia ja puin kaikenlaista. Se on minun tapani prosessoida asioita. Monenlaisia raskaita muistoja on tullut mieleen ja ne ovat johtaneet uusiin asioihin. Olen oppinut taas paljon itsestäni. Ei tämä ole ohitse vielä moneen vuoteen, valitettavasti. Voin vain yrittää suojella itseäni eri tavoin, mutta sekin vie minulta energiaa - turhaan.

Sen vain sanon, että kellään ei ole oikeus käyttäytyä miten sattuu, vaikka olisi ollut puiset lelut ja ikkunat metsään!