Tajusin eilen, mikä tässä elämisessä tällä hetkellä tökkii. Minun on ikävä Poriin. Sunnuntaina ajeltiin Peräläisen kanssa Porissa ja minä tunsin olevani kotona. Minun on ikävä vanhoja kuvioita ja vanhoja kulmia. Tähän saakka kaikki on mennyt uuden ihastelussa, myös uudessa ihmissuhteessa. Nyt alkaa puskea pintaan ikävä, joka mielestäni kuuluu asiaan, kun aloittaa uuden ja luopuu vanhasta. Pelkästään jo asian tajuaminen auttoi.

Mietin elämääni Porissa. Ei se sen kummempaa ollut kuin täälläkään. Ulkoilin, tein kotihommia, ruokaa tytöille, tapasin ihmisiä ja kävin harrastuksissa. Vuosi sitten kun mietin muuttoa, ajattelin juuri samalla tavalla, ei elämä uudella paikkakunnalla ole sen kummempaa kuin Porissakaan. Nyt ei ole enää elämän suurinta sisältöä, joka oli ennen, tyttöjä. Jo muutamia vuosia sitten huomasin, että ei minua enää tarvita kuin huoltojoukoissa ja joskus juttuseuraksi. Ehkä tein suurimman surutyön lasten kasvamisesta jo silloin. Ei minulla nytkään pahemmin ole tyttöjä ikävä. Vaikka en olisi muuttanutkaan tänne, elämä olisi muuttunut lasten lähdettyä lopullisesti ja joka tapauksessa olisin vaihtanut asuntoa.

En tunne kuuluvani tälle paikkakunnalle, jatkuvasti hämmästelen että olen täällä. On ikävä vanhoja, tuttuja maisemia, katuja ja rakennuksia. Kaipaan tuttuja kasvoja kaupoissa, kaupungilla, kirjastossa, kahviloissa. Täällä en tunne kuin muutaman ihmisen enkä koskaan törmää heihin sattumalta.

Onneksi aurinko paistaa ja kevät tulee vääjäämättömästi. Mäjentöppäre on aivan ihastuttava paikka keväällä, kesällä ja syksyllä.