mistä harakka tietää?

Laitoin oravia varten maapähkinöitä kuppiin lintulaudan alle. Ei kiinnostanut oravia, mutta harakkaa kylläkin. Arvelin että kuppi pelotti oravia, joten laitoin pähkinöitä maahan. Harakka perhana tuli paikalle ja vei kaikki pähkinät. Tänään kokeilin vielä kerran. Orava söi maasta sinne tippuneita auringonkukansiemeniä, mutta ei maapähkinöitä. Ja taas oli harakka paikalla. Kysymys kuuluukin, mistä perhanasta harakka tietää tulla heti, kun on maapähkinöitä tarjolla? Muuten sitä ei näy.

pikkujoulu

Käytiin Peräläisen kanssa paikallisen nuorisoseuran (!?) pikkujouluissa syömässä ja laulamassa joululauluja. Soitti siellä pari tyyppiä huuliharppujakin ja jotkut typerykset puhuivat kovaan ääneen esityksen aikana. Onneksi tuli mutkia matkaan eikä minua valittu seuran puheenjohtajaksi ja erään henkilön vehkeilyistä johtuen en jatka enää sihteerinäkään. Pääsen koko porukasta eroon. Ah ja autuus.  Pääsimme pakenemaan laulujen jälkeen tekojouluhöpsötystä, koska meidän piti hakea nuorempi tyttäreni bussilta.

Tuntui tosi kummalliselta laulaa joululauluja. Minulla taitaa vuosi vuodelta olla aina vaan vähemmän joulumieli. Kynttilöitä on kiva polttaa, glögi maistuu vuoden tauon jälkeen hyvältä, pimeyskään ei haittaa, en kaipaa lunta enkä pakkasta enkä oikeastaan joulumieltäkään.

Myöhemmin illalla tein pipparitaikinaa, kun tytär haluaa leipoa joulupippareita. Se hänelle suotakoon. Hän lupasi tulla luokseni joulunviettoon. Onneksi hän on jo aikuinen eikä toivottavasti kaipaa mitään ihmeellisiä jouluhössötyksiä. Pitääkin keskustella asiasta.

marraskuun harmaa, iloinen päivä

Jotain olennaista muutosta on tapahtunut. Tällaisena aamuna kuin tänään, jolloin sataa vettä lorottamalla ja päivä on niin hämärä, että tarvitsee valoja sisällä, minä olen iloinen siitä, että tuvassa on lämmintä, voin polttaa kynttilöitä ja lukea kirjaa. Aikaisemmin olisin harmitellut ikävää, kamalaa, inhottavaa, sateista ja pimeää marraskuuta ja huokaillut itsekseni. Voisin minä nytkin valittaa särystä, mutta en anna sen häiritä olemistani.

Tällä viikolla olen erityisesti nauttinut ja iloinnut siitä, että minulla on tällainen koti. On puilla lämmitettävä huusholli ja puuhella keittiössä. Ei ole naapureita. Ulos mennessä ei joudu heti katselemaan jonkun toisen pihaa, katua tai toista taloa vaan ympärilläni on tyhjää tilaa, puita, hiekkateitä ja peltoa. Osaan jo nauttia kaikesta tästä ajasta, mitä eläkeellä olo minulle suo. Voin tehdä mitä haluan tai olla tekemättä. Minun ei tarvitse elää aikataulujen  mukaan, saan mennä nukkumaan ja herätä, kun siltä tuntuu. Olen oppinut katselemaan tekemättömiä töitä lempeydellä ja voin antaa niiden olla, koska tiedän että joskus tulee hetki, jolloin jaksan/viitsin tehdä niille jotain.

Oletteko huomanneet elämässänne sellaista asiaa, että kun kiinnostuu jostain, vastaan tulee roppakaupalla siihen liittyviä juttuja? Vuosi sitten kesällä kävin mindfullness-kurssilla. Jotain siitä jäi elämään mieleeni. Lokakuulla olin koulutuksessa, jossa yhtäkkiä loksahti monenlaisia palasia paikoilleen. Olin hakenut työvälineitä itseni kehittämiseen ja siellä minulle avautui suunta, mihin nyt kulkea. Kun tulin koulutuksesta kotiin, löysin Humppilan Kirjapörssistä alennuksella kasan Tietoisen läsnäolon kirjoja sekä saman henkisiä itsensä kehittämiseen liittyviä kirjoja. Syksyllä ilmestyi kirja "Narsismin tiedostaminen - toipumisopas narsistille ja uhrille" (Paula Salomaa). Olin tilannut ko. kirjan kirjastosta, koska olen aihe kiinnostaa minua. Eikö mitä, tuossakin kirjassa puhutaan tietoisesta läsnäolosta!

Minun hyvinvointini on alkanut siitä, että kuuntelin vihdoin itseäni ja uskalsin ostaa tämän talon ja muuttaa elämäni sellaiseksi kuin olin pitkään haaveillut. Monenlaisia vastoinkäymisiä on ollut, eikä kaikki ole ollut helppoa ja ihanaa. Talokin repsottaa eri puolilta ja kaipaa tekemistä, mutta samalla se muistuttaa minua keskeneräisyyden sietämisestä ja siitä, että samalla tavalla kuin remontti edistyy hitaasti, myös kasvu ja kehitys on hidasta. Talon saaminen sellaiseksi kuin haaveilen vie vielä vuosia, mutta onneksi on pieniä hommia, joiden jälkeen voi huokaista ja olla tyytyväinen siitä, että jokin työ on saatettu loppuun.

Minä uskon, että muutos alkaa siitä, että ihminen ottaa itse vastuun omasta elämästään, hyvinvoinnistaan, ajatuksistaan ja tunteistaan. On lakattava odottamasta asioita itsen ulkopuolelta sekä syyttämästä olosuhteita tai muita ihmisiä.

vähän lääkkeistä

Lääkekysymykset tuntuvat herättävän ihmisissä voimakkaita tunteita. Se mitä viimeksi kirjoitin, koskee vain minua ja on minun henkilökohtaista pohdintaani enkä sano, että kenenkään muun pitää tehdä samalla tavalla.

Miksi olen tällaisiin ajatuksiin päätynyt, on pitkän prosessin tulos. Lääkityksellä on paikkansa ja aikansa. Minuakin ovat masennuslääkkeet auttaneet. Tosin väärä lääkitys teki minusta zombin. Samankaltaista tapahtuu fyysisissä sairauksissa - kun on väärä lääke, ihminen tulee huonovointiseksi, jonka jälkeen aletaan ihmetellä syytä. Psykiatria on mielestäni jossain määrin "henkitiedettä", koska ei ole mitään faktisia mittareita, joilla voidaan selvittää, mistä on kyse. Ei ole verikokeita, ei röngteniä tai muita kuvantamismenetelmiä, joiden avulla nähtäisiin esim. että tarvitaan serotoniinia. Diagnoosit perustuvat tiettyihin yhteisesti sovittuihin standardeihin (ICD-tautiluokitus) sekä pitkälti psykiatrin ammattitaitoon. Pahimmassa tapauksessa esim. potilaan lääkekielteisyys tulkitaan sairaudesta johtuvaksi vastustukseksi eli sairauden oireeksi. Valitettavasti monet psykiatrit eivät kerro potilaalle kaikista lääkkeeseen liittyvistä sivuvaikutuksista, jolloin potilas on aika hukassa, kun hän kokee milloin mitäkin sivuoireita. Ikävimmässä tapauksessa lääkäri vähättelee potilaan kertomusta ja kehottaa vain sinnikkäästi syömään lääkettä.

Omat elämänolosuhteeni ovat muuttuneet vuosien varrella paljon - monia stressaavia asioita on poistunut, olen oppinut käsittelemään ongelmiani itsenäisesti, olen tullut enemmän tutuksi omien varjossa olevien puolieni kanssa, esim. tunteideni, olen tajunnut omia rajojani ja niiden merkitystä - siksi olen sitä mieltä, että ehken kuitenkaan tarvitse masennuslääkitystä ennaltaehkäisyksi koko loppuelämääni. Olen myös miettinyt paljon, mitä synteettiset lääkkeet tekevät fyysiselle voinnilleni vuosien kuluessa. Esim. Efexorin pitkäaikaisvaikutuksia ei tunneta, koska ei ole pitkittäistutkimusta asiasta. Minä olen syönyt Efexoria siitä saakka, kun se tuli markkinoille. Jos ja kun päädyn jättämään sen pois, minulla on onneksi mahdollisuus palata siihen, jos tilanne sitä vaatii.

Pidän masennuslääkitystä kainalosauvana, jonka tarkoitus on tukea vaikeiden elämänvaiheiden yli ja kun voimia ja taitoja on riittävästi, siitä voidaan luopua. Lääketeollisuus tietenkin suoltaa informaatiota, joka tukee heidän tarkoitusperiään. Lääkefirmat ovat erittäin aktiivisia lobbaamaan omia tuotteitaan lääkäreille jopa viikottaisilla henkilökohtaisilla lääke-esittelyillä, puhumattakaan muusta koulutuksesta, jota he järjestävät lääkäreille. Ehkä jotkut psykiatrit ovat sokeutuneet tässä informaatiotulvassa ja menettäneet luottamuksensa potilaan kykyyn vaikuttaa positiivisesti omaan elämäänsä.

vastuukysymyksiä

Tämä kirjoitus pysähdytti tänä aamuna. Olen jo jonkun aikaa miettinyt, mitä vuosia jatkunut synteettisten masennuslääkkeiden syöminen tekee terveydelleni. Vielä vuosi sitten ajattelin, että joudun syömään niitä lopun elämääni, ettei masennus enää uusiutuisi. Nyt mietin kuinka suuri osuus pelolla on tuossa ajatuksessa. Minä pelkään masennusta ja kun lääkäri vakuuttaa, että minulla on suuri riski sairastua siihen uudelleen, totta kai napsin kiltisti lääkkeeni. Kun joka päivä annan tuolle pelolle ruokaa lääkkeen muodossa, se hallitsee elämääni.

Oma elämänlaatuni on noussut huomattavasti sitä mukaa, mitä enemmän olen itse ottanut vastuuta omista ajatuksistani, tunteistani ja koko elämästäni. Kaikki alkoi siitä, kun aloin epäillä 2-suuntainen diagnoosiani vääräksi ja lopetin lääkityksen. Vuosia jatkunut sumussa eläminen loppui ja sain valtavasti energiaa ja lopulta koko elämä on muuttunut toisenlaiseksi. Keskusteluissa parin psykiatrin ja 2-suuntaista mielialahäiriötä sairastavien kanssa olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että minulla oli todellakin väärä diagnoosi ja väärät lääkkeet. Muutos alkoi siitä, että aloin kuunnella itseäni ja uskoa itseeni. Jotta tämä oli mahdollista, oli päässäni tapahtunut paljon asioita.

Tällä sairaushistorialla minulla on edelleen riski sairastua masennukseen, mutta voin tehdä itse paljon asian eteen, ajatuksilla ja toiminnalla. Ja onko riski lopulta enää sen suurempi kuin kellään muullakaan. Olen päätynyt siihen ajatukseen, että lopetan masennuslääkkeen syömisen keväällä. Sen sijaan haluan kokeilla homeopatiaa erilaisiin vaivoihini. Lääkäri on jo varattuna. Olen kulkenut pitkän tien, jotta voin mennä homeopaatille.

Aamun teksti vahvisti ajatuksiani omasta valinnastani. En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että lääkkeet kulkevat luonnossa vielä vuosikausia.

sarjassa ensimmäistä kertaa 2

Näin sinilevää. Tosin kuvia ottaessani en tiennyt sen olevan sinilevää, oletin sen vain olevan jotain inhottavaa maatalouden jätettä, jota oli päässyt järveen. Sitä se kai lopulta onkin. Ensi kesänä pitää mennä kyseiselle järvelle katsomaan, miltä levä näyttää suurina lauttoina.

aikaa on

Kyllä on ihanaa, kun aikaa!
Tänään olen väkertänyt savesta purkkien kansia ja kukkia. Eilen kuljin sumussa ja kuvasin.

juhannusruusu

auringonlasku

viikonloppuna

- Tein pitkän sauvakävelylenkin, löysin lähistöltä uusia vanhoja taloja, kummitustalonkin.
- Yllätin itseni pesemällä ja vahaamalla auton.
- Kummallista kyllä, tämä marraskuinen harmaus ja sumuisuus tuntuu hyvältä. Voi polttaa kynttilöitä koko päivän. Ulkona lyhdyt tuovat valoa.
- Tapasin monta sukulaista.
- Periaatteisiini kuuluu, etten imuroi sunnuntaisin, varsinkaan aamuisin. Nyt imuroin, kun en viikolla millään jaksanut. Ei siihen edes mennyt paljoa aikaa, kun on niin pieni huusholli. Mottoni "älä koskaan sano ei koskaan", pitää edelleen paikkansa.
- Muuten olen vain löhönnyt.

virran pyörteissä välillä ilmaa haukkoen

Elämä yllättää jatkuvasti. Pienen hetken sain olla suvantopaikassa, sitten tuli asioita, jotka veivät minut virtaan ja veden alle. 

Suru on kietoutunut minuun. Suren sitä, miten yli 10 vuotta jatkunut masennus on vaikuttanut perhe-elämääni, siihen millainen äiti olen ollut sekä siihen miten minun sairauteni on vaikuttanut tyttöjen kasvuun ja kehitykseen. En koe syyllisyyttä, vaan raskasta surua. Olen tehnyt kaiken, mihin olen pystynyt ja mihin minulla on ollut voimaa ja ymmärrystä. Vanha sanonta pitää todella paikkansa: ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu. Suren sitä, miten huonot eväät elämään minulla itselläni on ollut ja mitä kaikkea se on minun elämässäni merkinnyt. Suren sitä, että masennus on vienyt minun voimani lasten ollessa kotona. Elämäni on ollut pitkään selviytymiskamppailua päivästä toiseen - välillä jopa hengissä pysymistä.

Surun kanssa menee aikaa. Onneksi minulla on sitä. Ensimmäistä kertaa minun elämässäni on ihminen, jonka kanssa saan olla täysin oma itseni ja joka rakastaa minua tällaisena. Saan itkeä itkuni turvassa toisen sylissä. Onneksi elämä yllättää myös positiivisella tavalla.