perjantai 4. helmikuuta 2011

vielä lääkkeistä

Eilisen kirjoitukseni edit-osan nettilinkeistä löytyi mielenkiintoinen Image-lehden artikkeli masennuslääkkeitä koskevasta tutkimuksesta ja tuotekehittelystä. Artikkeli käsittelee masennuslääkkeiden tehoa verrattuna placebovaikutukseen. Artikkelissa myös kerrotaan lääketehtaiden pimittävän tutkimustuloksia, joissa ilmenee lääkkeitä koskevia haitallisia tai epäedullisia tutkimustuloksia.

Samankaltaisesta lääketutkimuksesta koskien kolesterolilääkkeitä kerrottiin  MOT-ohjelmassa lokakuussa 2010. Nykyinen keskustelu sikainfluessaroketteen haittavaikutuksista (narkolepsian lisääntyminen) liittyy samaan aihepiiriin. Sikainfluessaroketteen kohdalla käsittääkseni on kyse siitä, että roketetta ei tutkittu riittävästi ennen sen markkinoille tuloa. Epäilyksiä aiheuttaa myös se, että yksi rokotteen ostamisesta Suomeen päättävä henkilö oli työsuhteessa rokotettava valmistavaan yritykseen.

Itseäni on mietityttänyt paljonkin se, mitä masennuslääkkeen pitkäaikainen syöminen aiheuttaa esim. 20 vuoden ajalla. Olen syönyt vuosikausia Efexoria. Kun aloitin sen syömisen, se oli tullut juuri markkinoille ja oli ensimmäisiä ns. uuden polven masennuslääkkeitä. Koska kyseessä oli uusi lääke, ei ollut olemassa tutkimustuloksia sen pitkäaikaisvaikutuksista, tuskin on vieläkään. Masennuksen tiedetään aiheuttavan muutoksia aivoissa, mutta minkälaisia muutoksia aiheutuu, kun syö aivoihin vaikuttavaa lääkettä vuosikausia?

Olen huomannut lääkäreiden vähättelevän tai olevan tietämättömiä lääkkeiden sivuvaikutuksia. Esim. Image-lehdessä mainittu Seroquel, ja sen Ketipinorina tunnettu halpaversio, on aiheuttanut monella ihmisellä painon lisääntymistä. Toinen lääke jota söin viitisen vuotta, oli Deprakine, joka myös aiheutti painon lisääntymistä. Kun aloin epäillä ko. lääkkeiden hyötyä minulle ja vähensin Ketipinorin minimiannokseen ja lopetin Deprakinen käytön, painoni tippui itsestään yli 20 kiloa. Kaksi psykiatria, jotka tapasin, ihmettelivät kovin painon lisääntymistä ja sitten putoamista, lääkkeiden kun ei pitäisi vaikuttaa painoon mitenkään. Seroguelin kohdalla on sittemmin tullut ilmi, että lääketehdas on nimenomaan pimittänyt sen painoon liittyviä sivuvaikutuksia.

Mitä tässä voi maallikko tehdä? Syön edelleen mielialaan vaikuttavia lääkkeitä, koska monen vähentämis- ja lopettamiskokeilun jälkeen olen havainnut, että oloni huononee ilman niitä.

10 kommenttia:

  1. Minun mielestäni tämä on asia, jossa pitäisi oikeasti käydä syvällistä tutkimusta ja keskustelua.

    Mielialalääkebisnes on lääketehtaille kultakaivos -- jo tämä fakta on minusta pelottava asia! Ja heti alkuun: edelleenkään en väheksy vakavaa masennusta ja sen aiheuttamia riskejä ihmisen elämälle.

    MUTTA se, että mielialalääkkeiden käytön kyseenalaistamisesta ei voi edes KESKUSTELLA leimaantumatta, kertoo jo paljon yhteiskunnasta, lääketieteestä ja meistä ihmisistä ylipäätään :-(.

    Kun yrittää "vastuuttaa" ihmisiä omasta hyvinvoinnista, saa varmasti ikuiset vihat niskaansa. Tämän olen kokenut ihan elävässä elämässä. Enkä tarkoita sitä, että kuittaisin masentuneen ihmisen epäonnistuneen "elämänhallinassaan" tai että sanoisin että mee ulos, niin piristyt! Päinvastoin. Ymmärrän, että masennus lamaa ihmistä ja että syyllistyminen lisää riskiä upota syvemmälle suohon. Mutta sitä en käsitä, etteikö muka ihmisellä olisi vastuu omasta hyvinvoinnistaan.

    Masennuksen hoito pitäisi laajentaa myös ravitsemukseen, liikuntaan ja sosiaalisessa elämässä saataviin hoitaviin kokemuksiin. Josko ne lääkkeetkin voivat olla oleellinen osa joidenkin masennuksen hoidossa.

    Puhe Ravitsemuksen ja elintapojen vaikutuksista hyvinvointiimme ja meidän vastuustamme esim. ajatuksien suhteen, joilla ruokimme mielialaamme, luokitellaan oitis huuhaaksi ja masentuneiden ihmisten dissaamiseksi. Argh!

    Tätä mä en voi käsittää.

    Tiedän, että on olemassa vakavaa masennusta, joka täytyy hoitaa mielialalääkkeillä. Tilanne ei kuitenkaan korjaannu, jos ihminen ei ota yhtään vastuuta omasta hyvinvoinnistaan (ja se vastuu ei tarkoita sitä, että nappaa nappinsa säännöllisesti). Ajatus siitä, että ihminen on lopun elämäänsä riippuvainen masennuslääkkeistä ja muista lääkkeistä korjaamassa erinäisiäkin sivuvaikutuksia, on minusta lamaannuttava ja kauhistuttava.

    Aivokemialliset muutokset ovat faktaa, mutta todentotta: miten kaikki saamamme kemikaalit siihen vaikuttavatkaan...

    Minusta olisi tärkeää havahtua huomaamaan miten yleistä masennus nykyisin on. Missä on vika? Mitä sille voitaisiin tehdä (paitsi lääkitä jokainen masennuksen kaltainen olotila ja ihminen ja rikastuttaa lääketehtaita, joiden ahneus ei varmasti lakkaa sittenkään, vaikka jokainen meistä söisi säännöllisesti lääkkeensä).

    Minä olla hieman kiukkuinen.

    -junika-

    VastaaPoista
  2. Nykyinen hidastamiseen ja esim. luomuruokaan liittyvä kiinnostus kertoo juuri ihmisten halusta itse päättää asioistaan, itse vaikuttaa elämäänsä.

    En osaa sanoa tuohon leimaamiseen mitään. Minusta kaikista asioista pitää voida keskustella. Kirjoituksellani yritin tuoda yhden näkökulman asiaan. Ihmisen pitää ottaa vastuu omasta elämästään. Vakava masennus on tila, jossa siihen ei nimenomaan kykene vaan ajautuu pahassa olossa päivästä toiseen. Lääkkeet voivat olla apuna tästä tilasta pääsemisessä. Niinkuin Lönnqvist sanoi Imagen jutussa, ongelmana on se että yhteiskunta ei halua rahoittaa lääkkeettömiä, inhimillisiä hoitoja, joissa tähdätään yksilön oman elämänhallinnan (vihaan tätä sanaa, mutta paremman puutteessa käytän sitä nyt) palauttamiseen ja kehittämiseen. On halvempaa ja kätevämpää laitta ihmiset syömään lääkkeitä.

    On paljon asioita, joihin ihminen itse elämässään voi lopulta vaikuttaa, mutta olemme myös yhteiskuntamme ja elämänmuotomme uhreja (kemikaalit, saastuminen jne.). Monenlaisia ajatuksia on tänään kulkenut päässäni aiheeseen je sen rönsyihin liittyen. Tästä tosiaan voidaan sujuvasti jatkaa puhetta ruuan terveellisyydestä ja siihen liittyvästä keskustelusta.

    Mielenkiintoinen aihepiiri kaikkineen.

    VastaaPoista
  3. Kyllä, ihmiset ovat alkaneet heräämään näihin asioihin. Se on tosi hyvä asia.

    Vielä kun saataisiin ns. virallisestikin myönnettyä, että totuus ja hyvinvointi elää ihan muussa kuin voiton maksimoinnissa.

    Väitän, että masennusta ei olisi nykyisissä määrin, jos elämä ei olisi näin raakaa kilpailua ja rahan sanelemaa ja jos välittäisimme toinen toisistamme ja yhteisen hyvinvoinnin vaalimisesta enemmän kuin nykyisin. Ja jos rohkenisimme tehdä valintoja omien intohimojen sanelemana, eikä siksi, kun kuuluu tehdä jollain tapaa...

    En tarkoittanut "leimaamisella" osoittaa sun kirjoituksiin, mielestäni sinä otat asiaa esille juurikin keskustelevasti. Viittaan lähinnä henkilökohtaisiin kokemuksiin (oikeassa elämässäni olen keskustellut asiasta) ja muutamiin tämän saman asian tiimoilta näkemääni kommenttiin erinäisissä blogeissa. Masennuslääkityksestä puhuminen tuntuu olevan hyvin arka aihe, varmaan toki siksikin, kun masentuneet ihmiset muutenkin tarpovat aika raskaalla suolla...

    Ja sillä "vastuulla" ajan takaa ennenkaikkea sitä, että ei päästettäisi elämäntilannetta ajautumaan siihen pisteeseen, missä aivokemialliset muutokset ovat niin hallitsevia, että siitä ei enää selviydy omin voimin.

    Se, että painetaan duunia hullun tahtiin, syödään satunnaisesti ja pelkkää pikaruokaa, ei välitetä haukata raitista ilmaa tai liikkua lainkaan ja jumitetaan netissä ja piehtaroidaan sellaisien asioiden parissa, jotka ruokkii tyytymättömyyden ja riittämättömyyden ja kaikkien muiden negatiivisten tunteiden kehittymistä ja ylläpitämistä, altistaa koko elimistöä sairauksille, myös masennukselle.

    Tietenkin on eri asia sellainen masennus, jonka ilmaantumiselle ei olisi voinut tehdä yhtään mitään.

    Väitän, että suurin osa masennusdiagnoosilaisista ei pode sellaista masennusta, mutta asioiden mutkistuessa ja elimistön tilan heikentyessä varmasti saatetaan mennä aika lähelle sitä.

    Minullakin on masennusdiagnoosi, koska suru ja uupumus ei ole sairausloman peruste... ja olen toki kärsinyt oireista, joita liitetään myös masennukseen. Itse en koe, että sairastaisin masennusta. Vielä.

    Olen varautunut siihen, että jos voimavarat ei riitä, niin silloin on lääkekokeilun paikka. Vielä olen jaksanut vaalia hyvää tekeviä asioita. Siihen on ollut tilaa kiitos ymmärtäväisen lääkärin ja terapeutin ja oman päätökseni luopua kaikesta rahaa vievästä jos tarpeen, kunhan ei tarvitse lähteä töihin yrittämään pitää kiinni työpaikasta hyvinvoinnin kustannuksella.

    Moni joutuu tai jostain syystä valitsee sen, että räpiköi vähäisin voimavaroin raskaissa työtehtävissä, vaikka tietää, että se huonontaa olotilaa. Mm eräs ystävä vetoaa siihen, että hänellä ei ole varaa jäädä töistä pois. No ei ole, jos haluaa rahoittaa sen kaiken, mitä hän rahoittaa. Minä vaan mietin, onko pakko?

    Eihän tämä ole mitenkään yksinkertainen asia, ei. Hyvä, että puhutaan. Kiitos sinulle, että otit asian esille.

    -junika-

    VastaaPoista
  4. Minulla on lääkkeenä Citalopram, ja annostus nykyään pieni. Toivon voivani lopettaa käytön, kunhan saan jalat tukevasti maahan :) Pätkätyöt vaikeissa työpaikoissa, työttömyys, rahattomuus ja epävarmuus, kahden murrosikäisen pojan yksin kasvattaminen, kilpirauhasen vajaatoiminta, kaikki nuo yhdessä kaiken muun hankaluuden kanssa, olivat sellainen sekoitus, että ilman lääkettä en takuulla olisi nyt tässä! Nyt on kuitenkin vähitellen alkanut helpottaa, ja elämä voittaa. Viimeinen asia mitä masentunut kaipaa, on syyllistäminen ja vähättely. Masentunut osaa varsin hyvin dissata itse itseään, ilman kenenkään apua.

    VastaaPoista
  5. Minä lisään tähän vielä kommenttini. Anonyymi on oikeassa siinä, että yhteiskuntamme on nykyisin sellainen, että se vaatimuksillaan ajaa ihmiset liian tiukoille ja masennukseen. Mahdollisesti oikea tapa hoitaa ahdistunutta ja masentunutta olisi juuri liikunta- ja ravinto, ja ennenkaikkea epätyydyttävän elämäntilanteen muutos ja keventäminen. Viimeinen ei kuitenkaan ole usein mahdollista. Harva perheellinen pystyy esim aloittamaan alusta työelämässä, lapsista on huolehdittava, puoliso ei ehkä pysty muuttumaan. Omalla kohdallani ravinto. ja liikuntahoitotie oli käyty loppuun. Osaan syödä hyvin, liikuin, kävin kuntoremonteissa ja sain testeistä huippupisteet. Silti en meinannut jaksaa tehdä työtä, olin niin ahdistunut ihmisten seurassa. Syynä oli koko historiani, kasvatukseni ja geenini. Yksi vaihtoehto olisi ollut lopettaa työt ja vaihtaa helpompaan ammattiin, se vain ei ollut isoperheellisenä mahdollista, enkä sitä halunnut. 45-vuotiaana aloitin psyykenlääkkeet, Sepram 20mg ja unilääkkeeksi Ketipinor, ja ne muuttivat ihan kaiken. Työongelmat jotka vain kuuluvat siihen työhön alkoivat tuntua kestettäviltä ja jopa ratkaistavilta,. Ne eivät olleet enää uhkaava möhkäle. Nykyään menen mielelläni töihin, kelpaan kyllä. Tällä haluan sanoa että joissain tapauksissa psyykenlääkkeet oikeasti auttavat. Ihan niin kuin verenpainetta ja diabetesta hoidetaan lääkkeillä, voi ahdistusta ja masennustakin hoitaa lääkkeillä. Diabetesta ja verenpainettakin voi hoitaa liikunnalla ravinnolla, mutta verenpainelääkkeitten syöjän ei tarvitse vain kestää sellaista syyllistämistä kuin masentuneen lääkkeensyöjän.

    VastaaPoista
  6. Teki mieleni myös kommentoida vähän, kun satuin paikalle.

    Yhtään ainutta masennuspotilasta ei syyllistetä. Kuka muka syyllistää? Jospa se syyllisyydentunne nousee nyt ihan muista syistä?

    Olen käynyt läpi vaikean depression, ennen näitä kolmannen polven lääkkeitä, silloin sai vielä suht helposti aikusikäinen psykoterapiahoidon. Kun nämä kolmannen polven lääkkeet ilmestyivät, psykoterapiaan pääsy vaikeutui.

    Mutta. Myös minä sain aluksi hoidoksi lääkehoitoa, monenmoista, vastustelin sitä aikani kunnes suostuin siksi että se on osa "hoitomyönteisyyttä". Tänä päivänä ensisijainen hoito on lääkehoito. Jos jotkut tässä jäävät vaille hoitoa ja apua, niin he jotka sanovat tai haluavat sanoa ei lääkkeille, he ovat "hoitokielteisiä".

    Hyvä on jos lääkkeet auttavat ja voi hyvin, mutta mielenkiintoinen on tuo Image-lehden juttu. Sitä kannattaa miettiä itsekunkin.

    Mielialalääkkeiden pitkäaikaiskäytöllä on myös vakavat vaaransa, siitäkin on olemassa tutkittua tietoa.

    -AH ex-depressiivi

    VastaaPoista
  7. AH. Minulla on pari ystävää, jotka ovat taistelleet masennuksen kanssa ilman lääkkeitä ja todellakin he ovat saaneet kuulla olevansa hoitokielteisiä. Jopa Kela on välillä vaatinut lääkkeiden syömistä.

    Onko sinulla linkkejä noihin tutkimuksiin pitkäaikaisköytön vaikutuksista. Minua kiinnostaa kovasti tutustua niihin.

    VastaaPoista
  8. Tuo Image-lehden juttu kertoi aikalailla siitä mistä on kyse.

    Lääkkeiden plasebovaikutus on suuri, ja aivan kaikessa sairastamisessa, että miksei se koskisi myös psyykenlääkkeitä. En halua väittää tässä etteikö osa potilaista hyötyisi jonkunlaisesta lääkityksestä, mutta kyse on hyvin pienestä joukosta ja useimmiten tilapäiskäytöstä (joka joskus saattaa olla tarpeen aivan kenelle tahansa).

    Uusien, ns. kolmannen polven lääkkeiden tultua markkinoille (joista useimmat eivät ole edes alun perin suunniteltu psykiatrian käyttöön) tilanne on muuttunut nopeasti. Mielenterveyttä hoidetaan enimmäkseen ylläpitämällä sairautta ihmisissä, saamalla heidät uskomaan että sairaus tai häiriö on pysyvä mielen tila..
    Mielisairaudet, vaikea skitsofreniakin, voi muuttua täysin oireettomaksi tai sentyyppisen psyykenrakenteen kanssa eläjä voi oppia sovittamaan itsensä tähän ns. terveiden maailmaan (kukapa täällä täysin terve olisi?). Se on hieman samanlainen prosessi kuin maahanmuuttajan kotouttaminen hänelle vieraaseen kulttuuriin.

    Nykyisin korostetaan sitä, että mielensairaudet ovat neurologisia sairauksia. Se on johtanut siihen että psykiatriassa on otettu takaisin ne julmat hoitokeinot joiden käyttö jo hetkeksi kiellettiin, kuten lobotomia ja sähköshokki. Jälkimmäinen kuuluu jo käypähoitosuosituksiin Suomessa. Freud keksi, että mielisairaankin kanssa voi puhua, mutta keskustelemisen (psykoterapia, lähihoito, toinen/toiset ihmiset yms) rinnalle on tullut medikaalinen amputointi. Mielen muokkaus lääkkeiden avulla tulee varmasti yleistymään ja muuttumaan myös samanlaiseksi kauneustoiminnaksi kuin kauneusleikkaukset. Se on hyvä bisnes.

    Muun muassa tänne on joku ”lääkevastainen” ihminen koonnut tietoa psyykenlääkkeistä sekä myös niistä luopumisesta: http://masennuslaakkeista.nettisivu.org

    --AH

    VastaaPoista
  9. Turun Sanomat 13.2:
    Dosentti Tero Taiminen harmittelee kun masennuksen takia jäädään sairaseläkkeelle niin runsaasti. Hänestä masennusta hoidetaan Suomessa tehottomasti. Eläkkeelle päätyneistä vain 1/10 osa on saanut psykoterapiahoitoa ja vain prosentti sähköhoitoa joka on Taimisen mielestä tehokkain hoitomuoto biologisista hoitomuodoista.
    Hän puhuu myös psykoterapian puolesta: Terapia tulisi aloittaa muutaman viikon sisällä hoitoon hakeutumisesta. Hän sanoo myös: Masennus on itsestäänkin ohi menevä sairaus. Suurin osa toipuu noin vuoden sisällä, jopa hoitamattomana. Edes kaikki psykiatrit eivät tiedosta tätä. On tietenkin potilaita joilla masennus saattaa kestää 3-5 vuotta ja vain hyvin pieni osa potilaista ei parane lainkaan. Taimisen mielestä näiden tietojen valossa pitäisi olla harvinaista että joku siirtyy eläkkeelle masennuksen takia.

    Verkkolehdessä
    http://www.ts.fi/online/kotimaa/196601.html
    Masennus siis ei ole alidiagnosoitu vaan alihoidettu mielentila. Pelkkä lääkehoito jumittaa tilan usein pysyväksi.

    -AH

    VastaaPoista
  10. AH. Kiitos linkeistä.

    Olen eri mieltä kanssasi sähköhoidon julmuudesta. Se annetaan nykyisn nukutuksessa ja välittömänä negat. seurauksena voi olla päänsärkyä ja leukalihasten särkyä, ei muuta. Itse olen saanut sitä lukuisia kertoja ja se todellakin on tehokas masennuksen hoitomuoto. Ongelmana siinäkin on toipuminen sekä muistin menetys. Itse ajattelen että muistiongelmatkaan eivät ole mitään vaikeaan masennukseen verrattuna, kukapa sitä olotilaa haluaisi muistaa.

    Olen paljon miettinyt työkyvyttömyysasiaa, olenhan itsekin työkyvttömyyseläkkeellä masennuksen vuoksi. Suurin ongelma on työelämän joustamattomuus. Nykyisin on jo olemassa malleja osa-aikasairaslomasta ym, mutta mahdetaanko niitä käyttää? Itse olisin halunnut olla osa-aikatyökyvyttömyyseläkkeellä, mutta aikoinaan tilanteeni oli niin huono, etten olisi pystynyt siihenkään, myöhemmin kyllä. Olisi tosi tärkeää, että ihminen voisi tehdä mielekästä työtä vaikka muutaman tunnin viikossa. Kun joutuu nuorena eläkkeelle, se tuo mukanaan monenlaista syrjäytymistä ja ongelmia, joita joutuu ratkaisemaan. Kaikki eivät siihen edes pysty. Nyt kun olen ollut 11 vuotta pois työelämästä, en enää halua töihin, koska olen niin tottunut tähän elämääni. Minut on varmaan osin "pelastanut" se, että joutuessani eläkkeelle minulla oli pieniä lapsia, joiden hoitamiseen keskityin.

    Minä olen onnekseni ja hämmästyksekseni saanut julkisella puolella psykoterapiaa, joka on ollut erittäin olennaista hyvinvointini kannalta. Terapiassa olen löytänyt menneisyyteni ja ymmärtänyt, miksi olen tällainen ihminen ja miksi olen sairastunut. Itsetuntemukseni on kasvaniut terapian ansioista. Ilman terapiaa en olisi tässä ja se ihminen, joka nykyisin olen.

    On todella harmillista, että masennusta hoidetaan nykyisin lääkepainotteisesti, kun lyhelläkin terapialla saadaan hyviä tuloksia. Kyse on lopulta rahasta. Kuitenkaan ei ajatella kokonaiskustannuksia, joita syntyy lääkkeiden käytöstä, sairaslomista ja työkyvyttömyyseläkkeistä. Minulla on kuuden vuoden yliopistokoulutus ja töitä olen tehnyt noin 10 vuotta. Ennen virallista eläkeikää kerkeän olla eläkkeellä n. 30 vuotta. Olen siis yhteiskunnan kannalta todella kallis eläkeläinen, enkä varmastikaan ainoa. Tällaisista asioista ei pahemin puhuta julkisesti.

    VastaaPoista