ikävä

Olimme Peräläisen kanssa päivän Porissa kahdessa paikassa meren rannalla. Minä onneton en älynnyt ottaa uimapukua mukaan, merivesi oli ihanan lämmintä. Kaiken kaikkiaan oli mukava ja leppoisa päivä. Paluumatkalla ajelimme tuttuja maisemia ja ajaessamme kaupungista pois minuun iski suunnaton ikävä Poriin. Kaupunki oli kuitenkin kotini yli 20 vuotta.

Ikävässä ja kaipauksessa on mukana mm. surua siitä, että elämä on vuodessa muuttunut totaalisesti. Tytöt ovat lähteneet omille teilleen, minä olen vaihtanut paikkakuntaa ja elämä on nyt yksinäisen ihmisen elämää. Kamala sanoa, että onneksi on Peräläinen. Ilman häntä en varmaan olisi kestänyt viime talvea täällä. Kamala siksi, että mielestäni ei saisi ripustautua tällä tavalla toiseen ihmiseen. Tosiasia on kuitenkin, että hän on tuonut elämääni paljon hyviä asioita.

Elämäni Porissa nyt ei olisi sen ihmeempää kuin ennenkään. Oli paljon yksinäisyyttä - yksinäisiä polkupyöräajeluita ja kävelylenkkejä, kahvilassa istumisia, lehtien lukemista kirjastossa, kaupoissa ja kaupungilla vaeltelua sekä yksinäisiä iltoja ja viikonloppuja. Oli toiveita ja haaveita, joista suurimmat koskivat sopivan kumppanin löytymistä. Oli tekemisen puutteesta johtuvaa turhautumista. Monenlaista kipua ja surua liittyi noihin vuosiin. On suruja joista ei luultavasti koskaan pääse eroon, niiden kanssa oppii elämään.

Täällä minulla on tekemistä niin paljon kuin ikinä jaksan ja haluan. Minulla on itseni ikäisiä ystäviä  pitkästä aikaa, olen saanut muutaman uudenkin ystävän.  Saan asua haaveilemallani tavalla. Luonto on joka päivä lähellä omassa pihassani. On toimiva parisuhde, joka tuo minulle onnea joka päivä.

Muutos on ollut niin valtava monella tapaa, että menettäminen ja saaminen ovat päässäni sekaisin.  Porista tullessa mieleen tunki suru - entiseen ei ole paluuta, nykyinen ja tuleva on lopulta kohdattava yksin. Kuitenkin -  kiitos Peräläinen, että olet olemassa.