Sattuneesta syystä minua kiinnostaa ihmisten tekemät elämänmuutokset. Seuraan mm. useampaa aiheeseen liittyvää blogia. Käsiini sattui vastikään ilmestynyt kirja, Kaarina Davis: Irti oravanpyörästä. Itse olen siirtynyt oravanpyörän ulkopuolelle jo 11 vuotta sitten, eläkkeelle joutumisen myötä. Kirjoittaja on entinen sairaanhoitaja, joka osti vanhan sukutilansa ja alkoi kunnostaa sitä. Hän lähti työstään ja elää nyt luonnonmukaista elämää. Kirjan alku oli tuttua uskoontulleen jargonia, jossa ensin kerrotaan miten kamalaa ja tuhlailevaa elämää on elänyt, mutta nyt kaikki on muuttunut ja henkilö elää oikein ja on onnellinen. Loppuosassa kerrotaan yksityiskohtaisesti, miten muutos oli mahdollinen ja annetaan vinkkejä, miten lukija voi halutessaan edetä pois oravanpyörästä. Kirjassa on paljon käytännön neuvoja ja tietoutta luonnosta. Opin paljon uutta mm. metsätaloudesta.
Minusta ei ole elämään Davisin kuvailemaa elämää, koska olen liian laiska esim. kasvattamaan kaiken ruokani itse. Tuohon suuntaan haluan kuitenkin edetä. Kirjassa ei kerrota epätoivon hetkistä tai muusta negatiivisesta. Elämä yksinkertaisesti on upeaa, kun henkilö on päättänyt elää luonnonvaraista elämää. Kruununa kaiken päälle Davis löysi samanmielisen kumppanin, jonka kanssa hän jakaa elämäänsä. Tulee mieleeni filosofinen elämänkysymys "miksi toiset ja toiset taas ei".
Yllättävän usein pohdinnat päätyvät juuri tuohon kysymykseen.
VastaaPoistaHei!
VastaaPoistaHarva ihminen on niin vapaa kaikenlaisista sitoumuksista elämässään, että pystyy täysin irrottautumaan oravanpyörästään. Halua varmaan monella olisi..Olen omalla kohdallani todennut, että ehkä sitä "samanmielistä" kumppania ei kaikille ole edes luotu..Kuka tietää..Ehkä se elämä täytyy sitten luoda itse siitä mitä on saanut ja yrittää tyytyä siihen. Voi olla myös niin, että joku kokee sinun olevan sielunkumppaninsa, mutta itse et koe samaa tunnetta..Onko silloin väärin uskotella toiselle tuntevansa samoin.. vaikeita kysymyksiä..
t. Sanna
Minäkin seurailen (hiukan kateellisena) toisten elämänmuutosblogeja. Minäkin haluan. Olen tiennyt sen jo montakymmentä vuotta. Ensin ei riittänyt rohkeus yksin kahden pienen lapsen kanssa, ja sitten ei enää ollut mahdollisuutta. Nyt odottelen, koska 17 vuotiasta ei voi taakseen jättää, eikä mukaansa väkisin ottaa. Vuosi tuolla rakkaalla on vielä opiskelua ja sitten vuosi armeijaa. Mutta ehkä sitten...
VastaaPoista