keskiviikko 20. lokakuuta 2010

paluu 70-luvulle

Tässä uudessa elämässäni joudun jatkuvasti eri tavoin tekemisiin menneisyyden kanssa. Välillä tuntuu kuin olisin henkisesti palannut takaisin 70-luvulle. Minulla on menneeseen uusi näkökulma, mutta se ei tee kipua yhtään sen helpommaksi, nyt vain ymmärrän paremmin, mistä kaikesta on kysymys.

En ole koskaan saanut olla oma itseni. Minua on aina peilattu joihinkin vanhempieni odotuksiin ja toiveisiin. Aina on täytynyt olla toisten mieliksi ja välillä olen ollut aivan hukassa, mitä pitäisi käyttäytyä. Minulle on huudettu käsittämättömistä asioista, naurettu ja pilkattu.  Olin sisäistänyt tuon kaiken niin hyvin, että tunsin olevani täysin paha ja huono ihminen. Ensimmäinen henkilö, joka sanoi minulle, että olen kiltti ihminen, oli terapeuttini. Olin aivan hämmästynyt, niin hyvin olin sisäistänyt jatkuvan negatiivisen palautteen itsestäni. Minulle on lapsesta saakka kasvanut pitkät tuntosarvet, joilla arvioin ympäristön odotuksia itseni suhteen, jotta voisin mukauttaa käyttäytymistäni niin, että kelpaisin. Siitä huolimatta en kelvannut vanhemmilleni.

Nyt jälleen olen tekemisissä samojen asioiden kanssa. Isäni mielestä käyttäydyn välillä kuin äitini ja päinvastoin. Joka tapauksessa minussa on useimmiten jotain vikaa. Kumpikin katsoo oikeudekseen kommentoida ja jopa arvostella minun elämääni ja valintojani. Eiköhän minulla, kohta 50-vuotiaalla ihmisellä ole oikeus elää ja ajatella asioista omalla tavallani. Vanhempani eivät tunnu tätä tajuavan. On raastavaa joutua yhä uudelleen käymään sisäistä kamppailua tämän asian kanssa. Tuntuu kuin välillä hukkaisin oman minuuteni ja palaisin takaisin epävarmuuteen itsestäni. Minusta on tullut allerginen vanhempieni arvostelulle ja saan siitä erikokoisia henkisiä nyppyjä.

Väkisinkin välillä mietin, miksi minun pitikään muuttaa tänne ja altistaa itseni kaikelle ikävälle. Haluaisin ajatella, että tällä on jokin tarkoitus. On raskasta aika ajoin painua veden alle ja yrittää yhä uudelleen räpiköidä pinnalle. Haluaisin että tämä henkinen lyttääminen loppuisi eikä minun haavojani revittäisi yhä uudelleen ja uudelleen auki. Näiden ihmisten kanssa en saa olla haavoittunut, kärsivä ihminen, mitä tällä hetkellä oikeasti olen. Pelkään kestääkö Peräläinenkään kanssani, niin vahvoja hylkäämiskokemuksia minulla on menneisyydessäni.

4 kommenttia:

  1. Niina, luin kun omaa tarinaani, sinä olet kokenut samoja asioita vanhemmista kuin minäkin. Itse en pysty heitä enää kohtaamaan, vaikka asuvat Suomen kamaralla. Jos olen heidän kanssaan, voin tosi huonosti. Tein aika radikaalin valinnan, en ole yhteydessä. Vanhemmat sisareni pitävät heistä hyvää huolta, yhtyvät heidän näkemyksiin. Moni voi ajatella että olen kylmä kiittämötön heitä kohtaan, mutta suojelen itseäni ja voi hyvin. Oma perheeni mieheni ja lapseni ovat tyytyväisiä päätökseeni, he pitävät minun kannastani ja ovat maailman paras perheeni.
    Voimia meille kaikille, joilla on näitä haavoja, näin niistä selviämme kun tuemme toisiamme. Nyt aurinkoisiin ajatuksiin....

    VastaaPoista
  2. Toden totta niin kauan kuin annat singnaalin "minun yli saa kävellä,säröistä viis"
    Ihmiset kävelee,ehkäpä osa nauttien.
    TEE LOPPU,elä ALA KYNYSMATOKSI.
    Nouse hyvä ihminen ylös,jos tekee heikkoa,nojaa ota tuki,vaikka PERÄLÄISESTÄ.

    Valitse henkilöt keitä päästät ovesta kotiasi.
    Laita kännykkään EI-sanoilla niiden nimet joille sinun EI ole pakko vastata.
    JA huomaat miten pystyt "määräämään" oman elämäsi,siis pienestä se alkaa,,,
    se uusi hyvä elämä :)

    Minulle "suku" lakkasi olemasta ja piste,ja en päivääkään ole katunut.

    Rohkeutta,päättäväisyyttä ja voimia sitä tarvitsemme.

    ,,,nauti pienistä onnen hetkistä
    ,,,hiljaisuudesta.

    -Lasisydän-

    VastaaPoista
  3. Lasisydän. Olet aivan oikeassa. Olen jo mielessäni käynyt läpi, miten suhtaudun arvostelemiseen jne. Enää en suostu olemaan kynnysmattona. Tiedän että Peräläinen tukee minua.

    VastaaPoista
  4. Hienoa ettet ole yksin vaan joku on tukenasi.
    Kyllä sinä pärjäät!

    VastaaPoista