sisällä räntäsateessa

Euroasia jatkuu aamun lehdessä, taisi olla peräti neljä sivua. Sikäli kuin asiasta jotain ymmärsin, käsittääkseni paikallaolijatkaan eivät ymmärtäneet, mitä jatkossa tapahtuu. Lehden mukaan Jyrkikin totesi, että katsotaan nyt.

Lopetin jokin aika sitten Satakunnan Kansan tilaamisen. Se on kuulunut aamulukemisiini 13-14 -vuotiaasta saakka, Helsingin vuosia lukuunottamatta. Suurin piirtein saman ajan olen lukenut Helsingin Sanomia. Viime aikoina Hesari jäi usein lukematta. Kun noiden kahden lehden välillä piti tehdä valinta, se oli aika selkeä. Nyt en kylläkään tiedä, mitä Porin kaupoissa on tarjouksessa tai mitä mielenkiintoisia tapahtumia maakunnassa on. Toisaalta viihdyn pääasiassa omissa pienissä kuvioissani ja minulle riittää paikallisten markettien tarjonta oikein hyvin.

Täällä oli eilen talvimyrsky. Ympäristön puut pysyivät pystyssä. Välillä valot vilkkuivat siihen malliin, että katsoin aiheelliseksi laskea vettä kanisteriin sähkökatkoksen varalta. Minulla on nimittäin oma kaivo, josta vesi tulee pumpulla sisälle ja pumppu toimii sähköllä. Huuhtelin nyt aamulla vessanpöntön kanisterin vedellä.

Leivoin sitten ne piparit. Kattelin uunin mittaria huolimattomasti eikä se ollutkaan lämmennyt tarpeeksi, joten osasta tuli liian vaaleita. Paistoin ne siis hellan uunissa enkä kuluttanut sähköä.

Lopun päivää rasitin silmiäni oikein urakalla, kun luin Sarah Watersin kirjan Vieras kartanossa. Olin minä aloittanut sen jo torstaina, en ihan 592 sivua päivässä lue. Kylläpä oli mukava upota kirjan maailmaan. Kirja on niin helppo ja halpa keino siirtyä pois omasta todellisuudesta. Harmi kun täällä ei ole mitään kirjallisuuspiiriä, jossa saisi vaihtaa ajatuksia kirjoista ja olla sosiaalinen. Porissahan vedin yhtä piiriä seitsemän vuotta ja se toimii siellä edelleen. En tässä vaiheessa jaksa aloittaa täällä sellaista, vaikka asia onkin välillä ollut mielessä.

jotkut menee sekaisin...

Tuuli viuhuu nurkissa ja puissa. Onneksi lahot puut on kaadettu ja voin käyttää niitä polttopuina. Sisällä on lämmin, on tulet hellassa ja uunissa. Äsken kävin hakemassa korillisen puita juuri ennen sadetta. Jääkaapissa on piparitaikina odottamassa leipomista. Toissapäivänä olin ahkera ja kuvittelin jaksavani leipoa vielä seuraavanakin päivänä. Ei oikein nyt nappaa, mutta kai ne piparit on väännettävä ennen kuin taikina happanee.

Tällaisen tavallisen eläkeläisen pää on kyllä aika sekaisin, kun yrittää ymmärtää näitä eurokuvioita. Aamun lehdessä oli monta sivua juttua asiasta. Ei tunnu mukavalta, jos suomalaisten asioista päätetään jatkossa yhä enemmän Brysselissä ja meikäläiset joutuvat jatkossa aina vaan enemmän muiden maiden velkojen maksumiehiksi, onhan täällä ihan kotikutoisiakin ongelmia.

En minä ymmärrä sitäkään, että työmatkojen verotusvähennyksiä esitetään luovuttavaksi. On ihan oikein patistaa ihmisiä käyttämään joukkoliikennettä siellä, missä siihen on mahdollisuus. Täällä maaseudulla ei valitettavasti joukkoliikenne toimi ja monien on pakko ajaa pitkääkin työmatkaa, kun työpaikka ei ole pyöräily- tai kävelymatkan etäisyydellä. Taannoin minäkin ajoin päivittäin sadan kilometrin työmatkaa. Aikaa meni suuntaansa sama kuin opiskeluaikoina kympin ratikkalinjalla päästä päähän. Ei maaseudun ihmisiä tarvitse rangaista siitä, että ei ole toimivaa joukkoliikennettä tai että työmatkat ovat pitkiä.

Välillä on ihan riittävästi pää pyörällä omissa asioissa eikä aina ymmärrä itseäkään.

tyälista

Piti oikei vilkasta säätiarotusta, ko nilkkoi ja polvii alko yhtäkkii kolottaa niin kamalasti ja on sellanen kuumeine olo, vaikkei mittää kuumetta ookkaa. Saretta luvattiin jo tänäpän. Hyvä ko löytyy selitykset kolotuksil.

Alkuviikost mää ihmettelin kovast, mikä mun oiken o, ko päivät meni haaveilles. En mää tykkää semmosest elämäst, et en oo ittessäni läsnä vaan elän jossain iha muual. Muutama päivä siin meni ennen ko tartuin kynnää ja aloin pohtimaa asiaa. Ei mun siinä kauaa tarttenu kirjottaa, ko kekkasin mist haaveilu johtu. Mää olin tyytymätön itteeni, siihen etten saa mittää aikaseks ja paikat on sekasi. Mää päätin, et teen itelleni määräyksen joka päivä tehrä joku piäni tyä, minkä mää jaksan. Eilen imuroittin, ko en ollu ainakaan viikkoo tehny sitä. Tälle päivälle oli kirjotuspöyrän siivoominen, joka oli sangen nopea toimitus, mutta tulipahan nyt tehtyä.

Olin muuten aamulla lenkillä koiran kanssa pitkäst aikaa. Ko oli hyvä ilma, jäinkin ulos. Kannoin kompostiin kesäkukkaset (ne kukki viäl marraskuun alus) ja haravoittin pihan viäl kertaallee, tost hiakan päält vaan. Tuli siin sit tehtyy ens viikonki hommii, ko sain ne kukanröntit viätyy pois.

mistä harakka tietää?

Laitoin oravia varten maapähkinöitä kuppiin lintulaudan alle. Ei kiinnostanut oravia, mutta harakkaa kylläkin. Arvelin että kuppi pelotti oravia, joten laitoin pähkinöitä maahan. Harakka perhana tuli paikalle ja vei kaikki pähkinät. Tänään kokeilin vielä kerran. Orava söi maasta sinne tippuneita auringonkukansiemeniä, mutta ei maapähkinöitä. Ja taas oli harakka paikalla. Kysymys kuuluukin, mistä perhanasta harakka tietää tulla heti, kun on maapähkinöitä tarjolla? Muuten sitä ei näy.

pikkujoulu

Käytiin Peräläisen kanssa paikallisen nuorisoseuran (!?) pikkujouluissa syömässä ja laulamassa joululauluja. Soitti siellä pari tyyppiä huuliharppujakin ja jotkut typerykset puhuivat kovaan ääneen esityksen aikana. Onneksi tuli mutkia matkaan eikä minua valittu seuran puheenjohtajaksi ja erään henkilön vehkeilyistä johtuen en jatka enää sihteerinäkään. Pääsen koko porukasta eroon. Ah ja autuus.  Pääsimme pakenemaan laulujen jälkeen tekojouluhöpsötystä, koska meidän piti hakea nuorempi tyttäreni bussilta.

Tuntui tosi kummalliselta laulaa joululauluja. Minulla taitaa vuosi vuodelta olla aina vaan vähemmän joulumieli. Kynttilöitä on kiva polttaa, glögi maistuu vuoden tauon jälkeen hyvältä, pimeyskään ei haittaa, en kaipaa lunta enkä pakkasta enkä oikeastaan joulumieltäkään.

Myöhemmin illalla tein pipparitaikinaa, kun tytär haluaa leipoa joulupippareita. Se hänelle suotakoon. Hän lupasi tulla luokseni joulunviettoon. Onneksi hän on jo aikuinen eikä toivottavasti kaipaa mitään ihmeellisiä jouluhössötyksiä. Pitääkin keskustella asiasta.

marraskuun harmaa, iloinen päivä

Jotain olennaista muutosta on tapahtunut. Tällaisena aamuna kuin tänään, jolloin sataa vettä lorottamalla ja päivä on niin hämärä, että tarvitsee valoja sisällä, minä olen iloinen siitä, että tuvassa on lämmintä, voin polttaa kynttilöitä ja lukea kirjaa. Aikaisemmin olisin harmitellut ikävää, kamalaa, inhottavaa, sateista ja pimeää marraskuuta ja huokaillut itsekseni. Voisin minä nytkin valittaa särystä, mutta en anna sen häiritä olemistani.

Tällä viikolla olen erityisesti nauttinut ja iloinnut siitä, että minulla on tällainen koti. On puilla lämmitettävä huusholli ja puuhella keittiössä. Ei ole naapureita. Ulos mennessä ei joudu heti katselemaan jonkun toisen pihaa, katua tai toista taloa vaan ympärilläni on tyhjää tilaa, puita, hiekkateitä ja peltoa. Osaan jo nauttia kaikesta tästä ajasta, mitä eläkeellä olo minulle suo. Voin tehdä mitä haluan tai olla tekemättä. Minun ei tarvitse elää aikataulujen  mukaan, saan mennä nukkumaan ja herätä, kun siltä tuntuu. Olen oppinut katselemaan tekemättömiä töitä lempeydellä ja voin antaa niiden olla, koska tiedän että joskus tulee hetki, jolloin jaksan/viitsin tehdä niille jotain.

Oletteko huomanneet elämässänne sellaista asiaa, että kun kiinnostuu jostain, vastaan tulee roppakaupalla siihen liittyviä juttuja? Vuosi sitten kesällä kävin mindfullness-kurssilla. Jotain siitä jäi elämään mieleeni. Lokakuulla olin koulutuksessa, jossa yhtäkkiä loksahti monenlaisia palasia paikoilleen. Olin hakenut työvälineitä itseni kehittämiseen ja siellä minulle avautui suunta, mihin nyt kulkea. Kun tulin koulutuksesta kotiin, löysin Humppilan Kirjapörssistä alennuksella kasan Tietoisen läsnäolon kirjoja sekä saman henkisiä itsensä kehittämiseen liittyviä kirjoja. Syksyllä ilmestyi kirja "Narsismin tiedostaminen - toipumisopas narsistille ja uhrille" (Paula Salomaa). Olin tilannut ko. kirjan kirjastosta, koska olen aihe kiinnostaa minua. Eikö mitä, tuossakin kirjassa puhutaan tietoisesta läsnäolosta!

Minun hyvinvointini on alkanut siitä, että kuuntelin vihdoin itseäni ja uskalsin ostaa tämän talon ja muuttaa elämäni sellaiseksi kuin olin pitkään haaveillut. Monenlaisia vastoinkäymisiä on ollut, eikä kaikki ole ollut helppoa ja ihanaa. Talokin repsottaa eri puolilta ja kaipaa tekemistä, mutta samalla se muistuttaa minua keskeneräisyyden sietämisestä ja siitä, että samalla tavalla kuin remontti edistyy hitaasti, myös kasvu ja kehitys on hidasta. Talon saaminen sellaiseksi kuin haaveilen vie vielä vuosia, mutta onneksi on pieniä hommia, joiden jälkeen voi huokaista ja olla tyytyväinen siitä, että jokin työ on saatettu loppuun.

Minä uskon, että muutos alkaa siitä, että ihminen ottaa itse vastuun omasta elämästään, hyvinvoinnistaan, ajatuksistaan ja tunteistaan. On lakattava odottamasta asioita itsen ulkopuolelta sekä syyttämästä olosuhteita tai muita ihmisiä.

vähän lääkkeistä

Lääkekysymykset tuntuvat herättävän ihmisissä voimakkaita tunteita. Se mitä viimeksi kirjoitin, koskee vain minua ja on minun henkilökohtaista pohdintaani enkä sano, että kenenkään muun pitää tehdä samalla tavalla.

Miksi olen tällaisiin ajatuksiin päätynyt, on pitkän prosessin tulos. Lääkityksellä on paikkansa ja aikansa. Minuakin ovat masennuslääkkeet auttaneet. Tosin väärä lääkitys teki minusta zombin. Samankaltaista tapahtuu fyysisissä sairauksissa - kun on väärä lääke, ihminen tulee huonovointiseksi, jonka jälkeen aletaan ihmetellä syytä. Psykiatria on mielestäni jossain määrin "henkitiedettä", koska ei ole mitään faktisia mittareita, joilla voidaan selvittää, mistä on kyse. Ei ole verikokeita, ei röngteniä tai muita kuvantamismenetelmiä, joiden avulla nähtäisiin esim. että tarvitaan serotoniinia. Diagnoosit perustuvat tiettyihin yhteisesti sovittuihin standardeihin (ICD-tautiluokitus) sekä pitkälti psykiatrin ammattitaitoon. Pahimmassa tapauksessa esim. potilaan lääkekielteisyys tulkitaan sairaudesta johtuvaksi vastustukseksi eli sairauden oireeksi. Valitettavasti monet psykiatrit eivät kerro potilaalle kaikista lääkkeeseen liittyvistä sivuvaikutuksista, jolloin potilas on aika hukassa, kun hän kokee milloin mitäkin sivuoireita. Ikävimmässä tapauksessa lääkäri vähättelee potilaan kertomusta ja kehottaa vain sinnikkäästi syömään lääkettä.

Omat elämänolosuhteeni ovat muuttuneet vuosien varrella paljon - monia stressaavia asioita on poistunut, olen oppinut käsittelemään ongelmiani itsenäisesti, olen tullut enemmän tutuksi omien varjossa olevien puolieni kanssa, esim. tunteideni, olen tajunnut omia rajojani ja niiden merkitystä - siksi olen sitä mieltä, että ehken kuitenkaan tarvitse masennuslääkitystä ennaltaehkäisyksi koko loppuelämääni. Olen myös miettinyt paljon, mitä synteettiset lääkkeet tekevät fyysiselle voinnilleni vuosien kuluessa. Esim. Efexorin pitkäaikaisvaikutuksia ei tunneta, koska ei ole pitkittäistutkimusta asiasta. Minä olen syönyt Efexoria siitä saakka, kun se tuli markkinoille. Jos ja kun päädyn jättämään sen pois, minulla on onneksi mahdollisuus palata siihen, jos tilanne sitä vaatii.

Pidän masennuslääkitystä kainalosauvana, jonka tarkoitus on tukea vaikeiden elämänvaiheiden yli ja kun voimia ja taitoja on riittävästi, siitä voidaan luopua. Lääketeollisuus tietenkin suoltaa informaatiota, joka tukee heidän tarkoitusperiään. Lääkefirmat ovat erittäin aktiivisia lobbaamaan omia tuotteitaan lääkäreille jopa viikottaisilla henkilökohtaisilla lääke-esittelyillä, puhumattakaan muusta koulutuksesta, jota he järjestävät lääkäreille. Ehkä jotkut psykiatrit ovat sokeutuneet tässä informaatiotulvassa ja menettäneet luottamuksensa potilaan kykyyn vaikuttaa positiivisesti omaan elämäänsä.