liikaa

Liikaa töitä, liikaa menoja, liikaa stressiä, liikaa kaikkea. Olen väsynyt. Haluaisin vain maata rauhassa muutaman päivän, mutta on vain pakko jaksaa tehdä tietyt jutut. Ahdistaakin.

uni

Syksystä saakka olen nähnyt erästä unta, joka tietenkin ajan kanssa vaihtelee ja saa uusia muotoja, mutta peruselementeiltään on sama uni. Olen ihmetellyt, mitä tuo uni kertoo minulle. Tänä aamuna tajusin. Se kuvastaa minun tarpeettomuuden tunnettani.

Menneenä vuonna iloitsin siitä, että minulla alkaa uusi, oma elämä ja saan tehdä kaiken kuten itse haluan. Lapset ovat tähän saakka olleet elämässäni keskipiste. Heidän vuokseen olen jaksanut sitä ja tätä, on ollut pakko. He ovat tuoneet tarkoituksen ja mielekkyyden elämääni, kun ei ole ollut työtä, jossa olisin voinut kokea itseni tarpeelliseksi. Nyt ei ole työtä, ei lapsia, ei mitään.  Älkää tulko sanomaan minulle, että tuo on nyt sitä tyhjän pesän syndroomaa. Osittain varmaan onkin, mutta tähän liittyy paljon muutakin.

Minua ei huvita remppa, ei mikään. Osittain pitkään nukkuminen aamulla on sitä, ettei tarvitsisi nousta aina samanlaiseen, yksinäiseen ja turhaan päivään. Elämän sisällöksi ei riitä seinien maalaaminen ja puutarhan hoitaminen. Minusta tuntuu niin turhalta, että akateemisen koulutuksen saanut ihminen viettää aikansa yrittäen keksiä itselleen mielekästä tekemistä. Minä kaipaisin edes pientä haastetta älylleni, omille työelämän taidoilleni ja elämänkokemukselleni.  Näille voisi löytyä käyttöä, jos oikeat asiat kohtaisivat. Asia, mihin en nykyisellään jaksa uskoa. Kaikkea tätä tuossa unessa tavoittelen.

On rankkaa käydä läpi samoja asioita vuodesta toiseen.

jospa

Kuvittelinko minä keväällä, kesällä, syksyllä että elämä muuttuisi jotenkin helpommaksi täällä? Että ongelmat olisivat ohi ja voisin elää mukavaa ja huoletonta elämää maalla? Olihan se niin.

En minä täälläkään pääse karkuun itseäni enkä sitä että olen taipuvainen masentumaan, että tietyt asiat aiheuttavat ahdistusta ja tuntuvat vievän ilon elämästä. Tällä hetkellä en voi asioille mitään, joten miksi annan niiden vaikuttaa näin paljon? Siksi että ahdistus ja masennus ovat minun tapani reagoida raskaisiin asioihin. Kerkesin jo kuukausia kuvitella elämän olevan kevyempää kuin ennen. En minä ole niin paljon muuttunut, etteikö selkärankaan piintyneet tunnekaavat puskisi pintaan jossain vaiheessa.

Sateinen loskapäivä tuntuu raskaalta.

Toisina öinä nukun hyvin, toisina olen hereillä vähän väliä. Jospa tänä yönä nukkuisin paremmin.

loskaa

Synkeä päivä tulossa. Heräsin siihen, kun lumi tulla ryski katolta alas. Lehteä hakiessa vihmoi vettä. En viitsi kolata yöllä satanutta loskaa pois, koska sen jälkeen piha olisi liukas kuin luistinrata eikä minulla ole sopivaa hiekkaa liukkautta torjumaan. Liivian kuvat Venetsiasta lietsovat kaipuuta jonnekin muualle, pois loskaisesta maisemasta. Näemmä viehättyäkseen Venetsiasta ei tarvita kesää.

En ole koskaan lukenut vaateblogeja, koska ne ovat minulle sangen turhanaikaisia. Tätä on kuitenkin pakko seurata vastedes.

Eräässä fb-päivityksessä on kuva koiranpennusta, joka olisi myytävänä. Minut pelastaa ainoastaan se, ettei minulla ole rahaa. Hiukan asiaan vaikuttaa myös vanhaneiti Tilda, jonka rauhallista elämää jack russelin pentu häiritsisi liikaa.

vaihtoehto

Kilpirauhasen liikatoiminta aiheuttaa mm. väsymystä ja unihäiriöitä. Olen syönyt muutaman vuoden Tyroksiinia kilpirauhasen vajaatoimintaan. Nyt labrakokeet paljastivat, että annos on liian suuri eli vastaa liikatoimintaa. Kun sain vaihtoehtoisen selityksen väsymykselleni masennuksen sijaan, olokin on ihan toisenlainen. En enää pelkää, että masennun lisää ja mitä tästä pimeydestä tulee. Aion selättää pimeyden kaikin mahdollisin keinoin.

Kokonaan toinen luku on tapaamani eläkevaarilääkärin ammattitaito.

se on täällä

Nyt se on sitten - marraskuu. Vuosikausia olen pelännyt ja inhonnut marraskuuta. En pidä lisääntyvästä pimeästä, lehdettömistä puista, märästä kylmästä asvaltista, suhruisesta sateesta, harmaista päivistä.

Viimeisen 15 vuoden aikana on ollut vain muutama marraskuu, jolloin masennus ei ole tullut, viime vuosi oli yksi niistä. Tunnen jo sen kolkuttelun sisälläni. Se ei tunnu kunnioittavan onneani ja elämän iloja, vaan haluaa sotkea kaiken ja kaataa minut alleen. Tänään en jaksanut mennä keramiikkaan, ehkä jaksa ajaa illalla opiskelemaan. Kuulen masennuksen inhottavan kolkutuksen. Haluaisin karkoittaa sen, mutta en edelleenkään osaa.

Tiedän että pitäisi ajatella iloisia asioita ja tehdä kaikkea mukavaa. Niin pitäisi. Ja minä inhoan tuota sanaa pitäisi. Minä en nyt vaan pysty ajattelemaan iloisia asioita enkä tekemään mitään. Hyvä kun saan vaatteet päälleni ja tukan järjestykseen.