Kaksi päivää olen pää höyryten kirjoittanut viimeistä luovan kirjoittamisen opintotehtävää, kaunokirjallista esseetä. Jonkinlaisen kirjoitelman olen saanut aikaiseksi aiheesta Hidastamisesta läsnäoloon. En ole varma, onko kirjoitelmani essee, mutta toivon kovasti sen olevan. Minulle on sama minkä arvosanan siitä saan, pääasia on että saan merkinnän opintokokonaisuudesta.
Kuvittelin luovan kirjoittamisen opiskelusta olevan apua ja innoitusta omaan kirjoittamiseen. On kuitenkin käynyt päinvastoin. Ei yliopisto-opinnot valmista ihmistä kirjoittamaan. (Mahtavatko valmentaa mihinkään muuhunkaan konkreettiseen?) Minulle ei ole ollut mitään hyötyä siitä, että selkeä asia on pilkottu monimutkaisiin osiin, joista luennoitsija on sitten kuivasti puhunut. Minä olen ehkä ollut valveutuneempi (hhe heh, ironiaa) näissä asioissa kuin juuri lukiosta päässeet, jotka ovat olleet mukana kursseilla. Minua on kirjoittamisessa eniten auttanut tutustuminen Natalie Goldbergin ajatteluun. Hänellä on runsaasti harjoituksia, jotka auttavat kirjoittajaa eteenpäin. Luovan kirjoittamisen opiskelu on jopa tukkinut kirjoittamistani. Toki pakolliset, arvosteltavat tehtävät ovat kehittäneet omaa ilmaisua. Samaan olisi varmaan päästy mielekkäämmälläkin tavalla kuin torkkumalla Porin työväenopiston luokassa vajaa kolme tuntia joka maanantai noin vuoden ajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti