maanantai 14. marraskuuta 2011

vastuukysymyksiä

Tämä kirjoitus pysähdytti tänä aamuna. Olen jo jonkun aikaa miettinyt, mitä vuosia jatkunut synteettisten masennuslääkkeiden syöminen tekee terveydelleni. Vielä vuosi sitten ajattelin, että joudun syömään niitä lopun elämääni, ettei masennus enää uusiutuisi. Nyt mietin kuinka suuri osuus pelolla on tuossa ajatuksessa. Minä pelkään masennusta ja kun lääkäri vakuuttaa, että minulla on suuri riski sairastua siihen uudelleen, totta kai napsin kiltisti lääkkeeni. Kun joka päivä annan tuolle pelolle ruokaa lääkkeen muodossa, se hallitsee elämääni.

Oma elämänlaatuni on noussut huomattavasti sitä mukaa, mitä enemmän olen itse ottanut vastuuta omista ajatuksistani, tunteistani ja koko elämästäni. Kaikki alkoi siitä, kun aloin epäillä 2-suuntainen diagnoosiani vääräksi ja lopetin lääkityksen. Vuosia jatkunut sumussa eläminen loppui ja sain valtavasti energiaa ja lopulta koko elämä on muuttunut toisenlaiseksi. Keskusteluissa parin psykiatrin ja 2-suuntaista mielialahäiriötä sairastavien kanssa olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että minulla oli todellakin väärä diagnoosi ja väärät lääkkeet. Muutos alkoi siitä, että aloin kuunnella itseäni ja uskoa itseeni. Jotta tämä oli mahdollista, oli päässäni tapahtunut paljon asioita.

Tällä sairaushistorialla minulla on edelleen riski sairastua masennukseen, mutta voin tehdä itse paljon asian eteen, ajatuksilla ja toiminnalla. Ja onko riski lopulta enää sen suurempi kuin kellään muullakaan. Olen päätynyt siihen ajatukseen, että lopetan masennuslääkkeen syömisen keväällä. Sen sijaan haluan kokeilla homeopatiaa erilaisiin vaivoihini. Lääkäri on jo varattuna. Olen kulkenut pitkän tien, jotta voin mennä homeopaatille.

Aamun teksti vahvisti ajatuksiani omasta valinnastani. En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että lääkkeet kulkevat luonnossa vielä vuosikausia.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

sarjassa ensimmäistä kertaa 2




Näin sinilevää. Tosin kuvia ottaessani en tiennyt sen olevan sinilevää, oletin sen vain olevan jotain inhottavaa maatalouden jätettä, jota oli päässyt järveen. Sitä se kai lopulta onkin. Ensi kesänä pitää mennä kyseiselle järvelle katsomaan, miltä levä näyttää suurina lauttoina.

torstai 10. marraskuuta 2011

aikaa on


Kyllä on ihanaa, kun aikaa!
Tänään olen väkertänyt savesta purkkien kansia ja kukkia. Eilen kuljin sumussa ja kuvasin.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

juhannusruusu




tiistai 8. marraskuuta 2011

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

viikonloppuna


- Tein pitkän sauvakävelylenkin, löysin lähistöltä uusia vanhoja taloja, kummitustalonkin.
- Yllätin itseni pesemällä ja vahaamalla auton.
- Kummallista kyllä, tämä marraskuinen harmaus ja sumuisuus tuntuu hyvältä. Voi polttaa kynttilöitä koko päivän. Ulkona lyhdyt tuovat valoa.
- Tapasin monta sukulaista.
- Periaatteisiini kuuluu, etten imuroi sunnuntaisin, varsinkaan aamuisin. Nyt imuroin, kun en viikolla millään jaksanut. Ei siihen edes mennyt paljoa aikaa, kun on niin pieni huusholli. Mottoni "älä koskaan sano ei koskaan", pitää edelleen paikkansa.
- Muuten olen vain löhönnyt.

torstai 3. marraskuuta 2011

virran pyörteissä välillä ilmaa haukkoen


Elämä yllättää jatkuvasti. Pienen hetken sain olla suvantopaikassa, sitten tuli asioita, jotka veivät minut virtaan ja veden alle. 

Suru on kietoutunut minuun. Suren sitä, miten yli 10 vuotta jatkunut masennus on vaikuttanut perhe-elämääni, siihen millainen äiti olen ollut sekä siihen miten minun sairauteni on vaikuttanut tyttöjen kasvuun ja kehitykseen. En koe syyllisyyttä, vaan raskasta surua. Olen tehnyt kaiken, mihin olen pystynyt ja mihin minulla on ollut voimaa ja ymmärrystä. Vanha sanonta pitää todella paikkansa: ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu. Suren sitä, miten huonot eväät elämään minulla itselläni on ollut ja mitä kaikkea se on minun elämässäni merkinnyt. Suren sitä, että masennus on vienyt minun voimani lasten ollessa kotona. Elämäni on ollut pitkään selviytymiskamppailua päivästä toiseen - välillä jopa hengissä pysymistä.

Surun kanssa menee aikaa. Onneksi minulla on sitä. Ensimmäistä kertaa minun elämässäni on ihminen, jonka kanssa saan olla täysin oma itseni ja joka rakastaa minua tällaisena. Saan itkeä itkuni turvassa toisen sylissä. Onneksi elämä yllättää myös positiivisella tavalla.